Kuinka tuomareita jymäytetään, tuomarit junailevat vääriä tuomioita ja miksi asiaan ei puututa

Vaikka oikeudessa puitava juttu näyttää juridisesti selvältä ja sitä ajetaan hyvin, voi jutun hävitä. Tällaisessa tapauksessa oikeudenkäynti on mahdollisesti ollut epärehti. Useimmiten vilpillisiä keinoja riitajutussa käyttää toinen jutun osapuolista tai tämän asianajaja. Mutta myös tuomari ja syyttäjä voivat syyllistyä vääriksi tietämiensä keinojen käyttöön.

Jos epärehelliset, laittomat keinot ovat johtaneet väärään lainvoimaiseen tuomioon, on tilanne valitettavasti hävinneen osapuolen kannalta käytännössä toivoton. Korkein oikeus jättää lähes aina tällaisen vääryyden korjaamatta, vaikka lain perusteella sen tulisi niin tehdä. Epärehdillä tavalla saavutettu tuomio jää lainvoimaiseksi, ja epärehtiin toimintaan syyllistyneet välttyvät lain määräämiltä seuraamuksilta.

Korkeimman oikeuden osuus asiassa saattaa hämmästyttää, mutta siitä on vakuuttavaa tilastollista näyttöä kuten korkeinta oikeutta koskevassa luvussa käy ilmi. Korkeimman oikeuden toimintatapaa, joka tuottaa tilastoluvut, valaistaan esimerkin avulla.

Korkeimman oikeuden rooli on keskeinen syy oikeudenkäynteihin liittyvien vilpillisten keinojen yleisyyteen. Oikeudenkäynnissä mukana olevat tahot tuntevat korkeimman oikeuden käytännön ja osa heistä käyttää tästä syntyvää tilaisuutta sumeilematta hyväkseen.

Tämä heikentää oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuutta. Ikävimmillään seurauksena on kafkatuomio. Kafkatuomio on lainvoimainen mutta väärä tuomio, joka on tullut oikeudenkäynnistä, jossa vähintään viimeisessä oikeusasteessa, tyypillisesti kaikissa oikeusasteissa, tuomioon on päädytty tahallisesti lakia rikkomalla ilman, että tuomio olisi myöhemmin korjattu korkeimmassa oikeudessa, niin kuin laki olisi edellyttänyt.

Yleisemmin ongelmana on epärehtien keinojen laajalle levinnyt käyttö, olkoot keinot sitten laittomia tai ei.

Mitä tarkoitetaan epärehdeillä keinoilla

Melkein aina kyse on harhauttamisesta väärän informaation avulla.

Syytetyn ei tarvitse oikeudessa kertoa totuutta. Tämä ei kuitenkaan tavallisesti aiheuta ylitsepääsemätöntä haittaa oikeudenkäynnille. Tuomari osaa tällaisissa tilanteissa odottaakin saavansa harhaanjohtavaa tietoa.

Ongelmallisia oikeudenkäynnin kannalta ovat ne tilanteet, joissa tuomari odottaa ja luottaa saavansa oikeaa tietoa, mutta ei sitä saakaan. Luottamus voidaan pettää esimerkiksi turvautumalla väärään valaan. Valehtelu oikeudessa onkin hyvästä syystä laissa sanktioitu.

Mutta tuomari voidaan myös hienovaraisin keinoin johdatella käsittämään väärin jokin olennainen tosiseikka tavalla, joka rikkoo oikeudenkäynnin kirjoittamattomia pelisääntöjä mutta ei välttämättä lakia. Mistä tässä on kyse, selvinnee esimerkin avulla.

Harhauttamiseen pyrkiviä tekoja, olkoon ne sitten laittomia tai ei, nimitetään tässä kirjoituksessa epärehdeiksi tai vilpillisiksi. Epärehtien keinojen käytöstä puhutaan myös niissä vakavissa tapauksissa, joissa tuomarit vilpillisessä tarkoituksessa itse vaikuttavat oikeudenkäynnin kulkuun tai tuomioon.

Valehtelu oikeudessa ja muita vilpillisiä keinoja

Suurin osa oikeudenkäynneistä on onneksi rehtejä tai ainakin riittävän rehtejä. Tuomarit hoitavat työnsä rehellisesti ja ammattitaitoisesti, eivätkä epärehdit keinot, jos niitä käytetään, enimmäkseen pääse vaikuttamaan oikeudenkäynnin tulokseen. Epärehtien keinojen käyttöön on kuitenkin syytä varautua.

Epärehtejä ja suoranaisesti laittomia keinoja käytetään, koska ne toimivat ja niiden käyttö on valitettavan turvallista. Yhdesssä oikeudenkäynnissä on mahdollista käyttää useaa vilpilistä keinoa ja tehdä tämä suunnitellusti, asianajajan ja todistajien yhteistyönä. Tämä on helpointa ymmärtää esimerkkitapauksen avulla. Esimerkiksi otetun oikeudenkäynnin pääkäsittely rajoittui sekä käräjä- että hovioikeudessa yhteen istuntopäivään, mutta epärehtejä keinoja ehdittiin kuitenkin käyttää monipuolisesti ja toisiaan täydentävästi. Esimerkki on valaiseva myös korkeimman oikeuden toimintatavan ymmärtämiseksi. Korkeinta oikeutta käsittelevässä luvussa näytetään, millä tavoin korkein oikeus väisti velvollisuutensa puuttua sille ilmoitettuihin laittomiin keinoihin.

Väärennys. Todisteen väärentäminen toimii hyvin siksi, että väärennyksen käyttöä ei useinkaan osata epäillä. Esimerkkitapauksessa kirjallisena todisteena oli väärä asiakirja.

Väärä vala. Väärä vala eli perätön lausuma tuomioistuimessa on vaikeasti osoitettavissa oleva rikos. Lisäksi perätöntä lausumaa voi peitellä. Käytännössä väärästä valasta ei seuraa rangaistusta. Esimerkkitapauksessa usean todistajan epäillään syyllistyneen väärään valaan.

Asiakirjan tahallinen väärinlukeminen. Oikeuden istunnossa todistaja voi ilmoittaa lukevansa pätkän todisteena olevasta asiakirjasta, mutta todellisuudessa lukea papereista jotain asiakirjasta poikkeavaa. Luetun tekstin ja todisteen välinen ero jää useimmiten huomaamatta. Esimerkin tapauksessa todistajan lisäksi myös asianajaja teki loppupuheenvuorossaan näin.

Asianajajan harhautus. Taitava asianajaja pystyy erehdyttämään tuomaria syyllistymättä suoranaiseen valehteluun johdattelemalla tämän ymmärtämään väärin jonkin oikeudenkäynnin kannalta tärkeän tosiseikan. Esimerkkitapauksessa nenästä vedetyt tuomarit kahdessa tuomioistuimessa perustivat tuomion teolle, jota osapuolet eivät olleet väittäneet tehdyksi ja jonka puolesta ei ollut esitetty todistelua. Tuomarit uskoivat niin vankasti erehdykseensä, ettei edes näytön puuttuminen saanut herätyskelloja soimaan. Kummassakin oikeusasteessa tuomarit keksivät omat perustelunsa sille, että teko oli tehty.

Erehdyttäminen toimii hyvin, koska tuomarit joutuvat tulostavoitteiden puristuksissa tekemään työtä kiireessä. Tässä tapauksessa lisäksi juttua käräjäoikeudessa hoiti laiskaksi sanottu tuomari. Juttuunsa huonosti valmistautunut tuomari altistuu virheille ja antaa tilaisuuden vilpillisten keinojen käyttöön. Esimerkin tapauksessa tuomarille sattui tällainen tuplavahinko.

Tahallinen väärä tuomio

Tuomareiden omavaltaisuus kulkee käsi kädessä heidän tuomioihinsa kohdistuvan kontrollin vähäisyyden kanssa.

Käräjäoikeuden tuomiosta voi usein valittaa hovioikeuteen, joka tarkistaa käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden. Hovioikeuden tuomioista ei tällaista liki automaattista valitustietä ole olemassa, ja vain muutama prosentti hovioikeuden tuomioista päätyy vastaavan oikeellisuustarkastuksen kohteeksi korkeimmassa oikeudessa.

Hovioikeuden tuomareilla on siis paljon valtaa, eivätkä kaikki kestä tätä ilman ylisuuria käsityksiä omasta itsestä ja siitä seuraavasta omavaltaisuudesta.

Pahimmillaan omavaltaisuus ilmenee tahallisen väärän tuomion antamisena. Tässä tapauksessa tuomio perustellaan valeperusteluilla, perusteluilla joihin tuomarit eivät itsekään usko.

Esimerkkitapauksessa tuomio perustettiin tekoon, johon ei oikeudenkäynnissä ollut vedottu ja jonka puolesta ei oikeudenkäynnissä esitetty todisteita. Kyseessä oli kuitenkin tuomarien aito erehdys. He uskoivat asiaan vedotun ja käsittivät väärin yhden todistajalausunnon niin, että siinä olisi todistettu heidän uskomansa teko tehdyksi. Joten oli ymmärrettävää, että tuomarit ottivat tuomion lähtökohdaksi tehdyksi uskomansa teon. Mutta tämä johti ongelmiin tuomion kirjoitusvaiheessa. Johtopäätös kyseisen teon tekemisestä tuomiolauselmaan edellytti usean seikan perustelemista, eikä perusteluja tuomion erikoisesta lähtökohdasta johtuen löytynyt oikeudenkäynnissä esitetystä todistelusta.

Tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä uusi arvio tuomion lähtökohdasta. Sen sijaan tuomion kirjoittaja lähti omasta päästään keksimään kokonaisen perusteluketjun tehdyksi uskomastaan teosta tuomiolauselmaan saakka. Pitkässä perusteluketjussa on niin monta epäuskottavaa, tarpeisiin sopivaa erehdystä ja poikkeuksellista laintulkintaa, ettei perustelujen valeperusteluluonteesta jää järkevää epäilyä.

Onneksi tällainen tuomarin toiminta on harvinaista, mutta sitä kuitenkin sattuu. Tuomarit ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin kansalaiset. Tuomarin virkaan astuminen ei muuta kenenkään luonnetta. Tässä tapauksessa tuomion kirjoittaja, oikeuden puheenjohtaja, on ollut taipuvainen omavaltaiseen ja harkitsemattomaan käytökseen. Hovioikeuden tuomarina ollessaan hän on myös saanut pahoinpitelytuomion. Hän on kuitenkin saanut jatkaa virassaan.
LISÄTIETOA ...

Korkeimman oikeuden ongelmat

Jos tuomio on tullut oikeudenkäynnissä, jossa vilpin käyttö on ollut merkittävää, ja tuomio on jo saanut lainvoiman, on ylimääräinen muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa ainoa mahdollisuus vääryyden korjaamiseksi. Oikeudenkäynnissä käytetyn vilpin pystyy osoittamaan vasta jonkin ajan kuluttua oikeudenkäynnin päättymisestä, jolloin annettu tuomio on usein jo lainvoimainen. Epärehtien oikeudenkäyntien tuomioista tehdyt hakemukset ovat tästä syystä yliedustettuina ylimääräisessä muutoksenhaussa.

Useimmiten mahdollisista ylimääräisistä muutoksenhakukeinoista kyseeseen tulee tuomion purkaminen. Kokemus kuitenkin osoittaa, että oikeudenkäyntirikoksen uhrin ei kannata odottaa paljoa tuomionpurkua (kuten ei muutakaan ylimääräistä muutoksenhakua) koskevan asian käsittelyltä.

Tilastojen mukaan korkein oikeus hyväksyy vain pari prosenttia yksityisten hakijoiden purkuhakemuksista, kun asianosainen on yksin hakijana. Kun asianosaisia on hakemuksessa useita, nousee hyväksymisprosentti noin 70:een. Viranomaisten tekemien purkuhakemusten hyväksymisprosentti on sitä vastoin 90 % luokkaa.

Parin prosentin luokkaa oleva hyväksymisprosentti on tavattoman alhainen suhteessa kahteen korkeampaan hyväksymisprosenttiin, mutta pelkät prosenttiluvut eivät paljasta asiaan liittyvää ongelmaa. Todellinen ongelma tulee näkyviin, kun tilastojen prosenttiluvuista lasketaan hyväksyttyjen hakemusten absoluuttiset kappalemäärät. Yksin liikkeellä olevien yksityisten hakijoiden hyväksyttyjen purkuhakemusten lukumäärä on murto-osa siitä, mitä sen yksinkertaisen tilastollisen tarkastelun perusteella pitäisi olla.

Tarkastelun yhteydessä käy myös ilmi, ettei tätä voi selittää korkeimman oikeuden omasta toiminnasta riippumattomista tekijöistä. Korkeimman oikeuden edessä hakijaryhmät ovat näin hyvin eriarvoisessa asemassa tuomion purkamisen osalta. Jos hakijana on oikeuslaitoksen omaa väkeä, hakemus melko varmasti hyväksytään. Yksittäisten hakijoiden kohdalla se sitäkin varmemmin hylätään.

Yksikäsitteinen seuraus tästä on, että korkein oikeus hylkää virheellisesti suuren määrän yksityisten hakijoiden purkuhakemuksia. R:los koskee kaikkia mahdollisia purkuperusteita, mutta koettelee erityisesti oikeudenkäyntirikosten (väärä vala, todisteen väärentäminen jne.) uhrien joukkoa kyseisen ryhmän ollessa yliedustettuna kaikkien hakijoiden joukossa. Korkein oikeus ei tämän ryhmän osalta pura oikeudenkäyntirikoksista aiheutuneita vääriä tuomioita. Saman ilmiön kääntöpuoli on oikeudenkäyntirikoksista annettujen tuomioiden vähyys. Väärän valan osalta tämä on nähtävissä Väärää valaa koskevassa luvussa esitellyssä Tilastokeskuksen julkaisemasta tilastosta.

Kun tilastoista siirrytään tapauskohtaiseen tarkasteluun, päästään näkemään, mitä korkeimmassa oikeudessa tapahtuu sen jättäessä purkamatta oikeudenkäyntirikoksesta aiheutuneita tuomioita. Esimerkkitapauksessa käy ilmi, että hovioikeuden tuomiota koskevan purkuhakemuksen hylätessään korkein oikeus ei noudattanut tuomionpurkua koskevaa lakia. Tapauksen esittelykansion avulla päästään melko hyvin kiinni syihin, joiden vuoksi purkuhakemus hylättiin, kiitos hovioikeuden erikoisen tuomion. Syyt vastaavat hyvin seuraavaksi esitettävää yleistä selitystä syistä, joiden vuoksi purkuhakemuksia hylätään virheellisesti.

Oikeusrikoksen uhrille aiheutunut vahinko jätetään korkeimmassa oikeudessa yleensä korjaamatta ja rikoksen tekijät rankaisematta. Miksi korkein oikeus toimii näin?

Selitys on suurin piirtein seuraava. Yksi tekijä on oikeuslaitoksen juristien keskuudessa vallitseva keskinäinen solidaarisuus, joka muistuttaa lääkäreiden keskinäistä solidaarisuutta. Korkeimman oikeuden esittelijöillä ja tuomareilla on halu puolustaa oikeuslaitosta ja alempien oikeusasteiden tuomareita niitä syytöksiä vastaan, joita korkeimpaan oikeuteen saapuneissa hakemuksissa esitetään.

Toinen tekijä liittyy korkeimman oikeuden erityisasemaan suomalaisessa oikeusjärjestelmässä. Alemmissa oikeusasteissa käydystä oikeudenkäynnistä ei ole enää olemassa automaattista valitustietä korkeimpaan oikeuteen. Valitusluvan korkeimpaan oikeuteen voi saada, jos jutussa on ainesta ennakkotapaukseksi. Ei siitä syystä, että alemman oikeusasteen tuomio on ollut väärä. Tässä mielessä Suomen oikeusjärjestelmä on tyly. Jos hovioikeus on antanut tyhmän tuomion mutta juttu on juridisesti tavanomainen ilman käytännön ennakkotapausarvoa, oikeudenkäyminen loppuu ennen oikeuden saamista. Valituslupaa ei anneta. Lisäksi juttunsa voi saada korkeimman oikeuden käsittelyyn Oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säädetyn ylimääräisen muutoksenhaun kautta mutta kuten lakitekstistä ilmenee, ylimääräinen muutoksenhaku soveltuu vain suhteellisen harvoihin tapauksiin.

Kummassakin muutoksenhaussa valtaosa hakemuksista on korkeimman oikeuden näkökulmasta turhia, vailla menestymisen mahdollisuuksia. Asiakkaat ovat liikkeellä hakemustensa ja kantelujensa kanssa epätoivosta tai tietämättömyydestä, heidän asianajajansa rahan vuoksi. Suuri osa korkeimman oikeuden resursseista kuluu turhien hakemusten karsintaan pois jatkokäsittelystä. Tilanne on turhauttava hakemuksia käsittelevien tuomareiden ja esittelijöiden kannalta, eikä luonnollisesti voi olla vaikuttamatta heikentävästi työn laatuun. Paitsi että joka viidennen tai kymmenennen hakemuksen kohdalla, kun pitäisikin olla tarkkana, rutiininomainen työsuoritus ei riitä. Esittelijät, jotka tekevät suurimman osan hakemuksiin liittyvästä työstä, voivat myös vältellä isotöisten juttujen, jollaisista oikeudenkäyntirikoksissakin on kyse, ottamista jatkokäsittelyyn. Esittelijät voivat johdatella tuomareita hylkäämään epämieluisen hakemuksen. Ilmiön takana voi olla riittämättömät henkilöresurssit hakemusten laadukkaaseen käsittelemiseen.

Selityksen mukaan pitäisi korkeimman oikeuden hylätä myös sellaisia valituslupahakemuksia, joiden kuuluisi valituslupa saada. Näin myös näyttää käyvän. Vuosittain vain viitisen prosenttia runsaasta kahdesta tuhannesta hakemuksesta saa valitusluvan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomen valtiolle langettamien tuomioiden pohjalta tehdyn karkean laskelman perusteella korkein oikeus näyttäisi hylkäävän jopa suurimman osan valituslupaan oikeuttavista hakemuksista.

Valituslupa- ja purkuhakemusten käsittelyn ongelmien samanlaisuus ei liene yllätys, koska samat henkilöt käsittelevät kumpiakin hakemuksia.

Vuosittain annettujen valituslupien määrä on lisäksi pitkään ollut tasaisessa laskussa. Asiasta on ollut huolissaan myös korkeimman oikeuden presidentti Timo Esko. Hän otti oma-aloitteisesti puheeksi valitusluvan saamisen vaikeuden ennen virkakautensa alkua tehdyssä haastattelussa. Vain joka kahdeskymmenes hakija saa valitusluvan korkeimpaan oikeuteen, mitä Esko oikeutetusti pitää vähänä. Hän tunnustaa, ettei tiedä syytä myönnettyjen valituslupien määrän laskulle viime vuosina. Esko mainitsee ohimennen, että oikeusjuttujen kasvanut vaikeusaste voisi vaikuttaa asiaan.

Mutta juttujen vaikeusasteen kasvaminen tuskin vaikuttaa suoraan valituslupien vähenemiseen. Sen tulisi ensi sijassa vaikuttaa käsittelyaikojen pituuteen, ei siihen, kuinka monta tapausta otetaan käsiteltäväksi. Parina viime vuotena on kuitenkin ollut nähtävissä valituslupamäärien nousua huolimatta valituslupahakemusten määrän huomattavasta laskusta. Korkein oikeus on siis parantanut toimintaansa valituslupien myöntämisen suhteen. Hyvä niin, mutta tämä puhuu sen puolesta, että pitkään jatkuneessa myönnettyjen valituslupamäärien vähenemisessä on kyse korkeimman oikeuden toimintaan, ei hakemuksiin, liittyvästä ongelmasta, aivan vähäisille tuomionpurku- ja valituslupamäärille aiemmin annetun selityksen mukaisesti. Trendi on siis valituslupamenettelyn osalta hyvä, mutta kokonaiskuvassa kaksi tärkeintä muutoksenhakukanavaa on edelleenkin tukossa.

Lopullinen ratkaisu

Alun alkaenkaan ylimääräistä muutoksenhakua koskevat säännökset eivät ole olleet riittävän kattavia erilaisten karkeasta erehdyksestä tai epärehellisyydestä aiheutuneiden tuomioiden purkamisen tai poistamisen mahdollistamiseksi. Oikeudenkäymiskaaren 31 luku tekee tämän mahdolliseksi vain muutamassa yleisimmässä tapauksessa.

Myös lain purkuhakemuksen tai kantelun jättämiselle sallima tiukka määräaika rajoittaa ylimääräisen muutoksenhaun käyttöä. Tuomion purkamisen osalta se on vuosi ja kantelun osalta puoli vuotta. Nämä ovat lyhyitä aikoja tilanteissa, joissa oikeudenkäynnin päätyttyä ei ole ollut järkevää syytä epäillä mitään vakavaa rikettä tapahtuneeksi, kuten esimerkkitapauksessa oli todistelun aikaisen, vaikeasti havaittavan todisteen tahallisen väärinlukemisen ja yhtä lailla vaikeasti selvitettävän asianajajan harhautuksen kohdalla.

Eräät korkeimman oikeuden tuomarit ovat perustelleet lyhyttä määräaikaa purkuhakemuksen tai kantelun tekemiselle asian vakavuudella. Purkuhakemuksella tai kantelulla kohdistetaan erittäin vakava syytös lainvoimaiseen tuomioon. Koska syytös on niin vakava, on syytöksen tekemiselle annettu määräaika haluttu pitää lyhyenä. Selitys kuitenkin ontuu pahemman kerran. Murhasyytöskin on erittäin vakava syytös. Ja päinvastoin juuri siksi pidetään tärkeänä, että murhasyytteen nostamiselle ei ole lainkaan takarajaa. Lyhyen määräajan puolustaminen syytöksen vakavuuteen vetoamalla lienee vain yksi esimerkki lisää siitä, mitä kaikkea voi päähän pälkähtää, kun on oma lehmä ojassa.

Lyhyttä määräaikaa perustellaan yleensä oikeusrauhalla. Lyhyt oikeuden käyminen, joka on johtanut väärään tuomioon, voi olla parempi kuin pitkä oikeuden käyminen, joka johtaa oikeaan tuomioon. Edellisessä tapauksessa oikeusrauha saavutetaan nopeasti, jälkimmäisessä tapauksessa vasta pitkän ajan kuluttua.

Kuitenkin, jos tuomionpurkua haetaan vetoamalla oikeudenkäyntirikokseen, käy lyhyen määräajan suoraviivainen perusteleminen oikeusrauhalla vaikeaksi. Ajatellaan asiaa arkipäiväisen rikoksen kautta. Jos tauluvarkaus paljastuu esimerkiksi 20 vuotta varkauden jälkeen, on varkaus rikosoikeudellisesti jo vanhentunut. Tekijää ei voida enää tuomita varkaudesta säädettyyn rangaistukseen, sakkoihin tai vankeuteen. Hän ei kuitenkaan saa pitää hyvänään rikoksen tuomaa hyötyä, eli varastamaansa taulua. Se tekijän on palautettava tai korvattava taulun omistajalle. Jos vuorostaan oikeudenkäyntirikos on vanhentunut, ei rikoksen tekijä tälläkään kertaa joudu siitä enää rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tuomionpurulla hän joutuisi sentään menettämään oikeudenkäyntirikoksella (väärä vala, väärennys jne.) riita-asiassa saavuttamansa hyödyn mutta ylimääräisen muutoksenhaun tiukka määräaika aiheuttaa sen, ettei tuomionpurku ole enää käytettävissä. Hän saa pitää rikoksella hankkimansa hyödyn. Jos kyse on laajasta, suunnitelmallisesta oikeudenkäyntirikoksesta, ei oikeusrauhaan vetoaminen ole enää kovinkaan mielekästä. Erityisesti oikeudenkäyntirikosten kohdalla yleispätevälle lyhyelle määräajalle onkin vaikea löytää hyvää perustelua.

Tuomion purkamisen ja poistamisen perusteiden vähäinen kattavuus ja määräaikojen tiukkuus vähentävät lainvoimaisista tuomioista tehtyjä purkuhakemuksia ja kanteluja ja palvelevat siten korkeimman oikeuden tarvetta hallita ylimääräisen muutoksenhaun käyttöä.

Tästä huolimatta korkeimmassa oikeudessa on pidetty purkuhakemusten ja kanteluiden määrää liian isona ja niistä aiheutuvaa rasitusta kohtuuttomana.

Erityisesti ärtymystä korkeimmassa oikeudessa ovat herättäneet ne tuomionpurun hakijat, jotka tekevät uuden hakemuksen edellisen hakemuksen tultua hylätyksi. Näitä hakijoita, jotka eivät "usko" aiempaa kielteistä päätöstä on noin neljäsosa kaikista tuomionpurun hakijoista (Mikko Tulokas: "Dialogi korkeimmassa oikeudessa", esitelmä Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 2010).

Tällaisia turhiksi katsottuja, vailla menestymisen mahdollisuuksia olevia hakemuksia yritettiin ensin karsia poikkeuksellisella tavalla asettamalla avustajapakko hakemusten tekemiselle. Maallikon itse laatiman hakemuksen korkein oikeus hylkää suoralta kädeltä.

Hakemisen kustannukset nousivat, mutta avustajapakkoa koskevan lain voimaantulolla ei ollut merkittävää vaikutusta hakemusten määrään. Oli ilmeistä, että hakijoiden vaikuttimet ymmärrettiin väärin ja heidän lannistumattomuuttaan aliarvioitiin.

Monen purkuhakemuksen kokemuksen omaavien hakijoiden kohdalla on lähes aina kyse vahvasti motivoituneista ihmisistä, sillä he ovat kokeneet vääryyttä joko aidosti tai kuvitellusti. Tämä tulee hyvin esiin hakemusteksteistä, joita ahdingossa olevat hakijat halukkaasti tarjoavat luettavaksi.

Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen korkeimman oikeuden työtaakkaa on vuoden 2019 alusta helpotettu lakiteitse ylimääräisen muutoksenhaun rajoittamisella. Tämän jälkeen samassa asiassa saa kannella tai hakea tuomionpurkua vain yhden kerran. Uudistus on ajateltu lopulliseksi ratkaisuksi toistuville kanteluille ja purkuhahemuksille.

Jos korkeimman oikeuden ratkaisut ylimääräistä muutoksenhakua koskevissa asioissa olisivat aina oikein, ei ylimääräisen muutoksenhaun rajoittaminen loukkaisi lain suomaa oikeutta väärän tuomion purkamiseen. Edellä lienee kuitenkin käynyt selväksi, että korkein oikeus tekee vuosittain lukuisia vääriä ratkaisuja tuomion purkuhakemuksiin, joten joissakin tapauksissa se väkisinkin tätä oikeutta loukkaa.

Usean hakemuksen tehneiden hakijoiden joukko on ollut monen kirjava. Varmimmin siihen on kuulunut, kuten edellä lienee myös käynyt ilmi, lukuisa joukko vilpillisten oikeudenkäyntien uhreja. Juuri heihin ylimääräisen muutoksenhaun rajoittaminen iskee kovasti. Tällä tavalla kafkatuomioista tehdään pysyviä ja oikeudenkäyntirikoksiin syyllistyneet vapautetaan pysyvästi kaikesta vastuusta.

On kohtuutonta sanoa, että korkein oikeus tietoisesti suosisi oikeudenkäyntirikokseen syyllistyneitä uhrien kustannuksella. Kyse on enemmänkin siitä, että oikeudenkäyntirikosten ongelmat jäävät jalkoihin korkeimman oikeuden pyrkiessä vähentämään rasittavaa työtaakkaansa. Oikeudenkäyntirikokset jäävät vain selvittämättä. Mitä ilmeisimmin korkeimmassa oikeudessa ei tässä kirjoituksessa esiin tuotuja, eri oikeusasteissa esiintyviä ongelmia ole edes oikein ymmärretty.

Tuomioistuinlaitos on huonosti varautunut epärehtien keinojen käyttöön. Erityisen haavoittuvainen se on suunnitelmallisten oikeudenkäyntirikosten suhteen. Epärehtien oikeudenkäyntien ongelman suhteen ei ole tehty oikeastaan yhtään mitään. Puhuminen oikeuslaitoksen häpeätahrasta ei ole liioittelua.
LISÄTIETOA ...