Korkeimman oikeuden ongelmat

Tuomionpurut korkeimmassa oikeudessa tilastojen valossa

Mika Sutela esittää artikkelissaan "Ylimääräinen muutoksenhaku rikosasioissa - väärän rikostuomion korjausmekanismi" (Defensor Legis N:o 3/2014) keräämäänsä tilastotietoa tuomionpuruista vuodelta 2012.

Tilastossa purkuhakemukset on jaettu kolmeen ryhmään: 1) yksityisten tekemiin hakemuksiin, joissa hakijana yksi asianosainen (ryhmä 1), 2) yksityisten tekemiin hakemuksiin, joissa hakijana usea asianosainen (ryhmä 2) sekä 3) viranomaisten tekemiin hakemuksiin (ryhmä 3). Kunkin ryhmän osalta on kerrottu kuinka monta prosenttia hakemuksista korkein oikeus on hyväksynyt. Tilaston prosenttiluvuista ja artikkelissa annetusta tiedosta, että tapauksia on ollut yhteensä 94 kpl, voidaan laskea prosenttilukuja vastaavat kappalemäärät.

Yhteensä 94 hakemusta, jotka on käsitelty usean tuomarin kokoonpanossa.

Erityisesti yksityisten yhden hakijan ryhmän 1 hyväksyttyjen hakemusten lukumäärä, kaksi kappaletta, ei näytä olevan linjassa muiden ryhmien hyväksymismäärien kanssa.

Asiaan päästään kunnolla käsiksi, kun vaihdetaan tarkastelun perusjoukko tehdyistä purkuhakemuksista niihin oikeudenkäynteihin, joista olisi voinut tehdä laillisen purkuhakemuksen, oli hakemuksen tekeminen sitten mielekästä tai ei. Käytännön syistä tämän perusjoukon tarkka suuruus jää määrittelemättä. Kyseinen perusjoukko on kuitenkin valtavasti suurempi kuin sitä vastaava tehtyjen purkuhakemusten joukko, ja tämä tieto riittää eri ryhmien purkuhakemusten hyväksymismäärien keskinäiseen vertaamiseen tilastollisesti luotettavalla tavalla.

Verrataan pienen laskutoimituksen avulla ryhmien 1 ja 2 tuomionpurkujen lukumäärää.

Kyseiset ryhmän 1 purkuhakemukset ovat (suurimmaksi osaksi) perua lainvoimaisista tuomioista, jotka ovat koskeneet yhtä asianosaista ja ovat päätyneet hänen häviöönsä. Periaatteessa näihin tuomioihin olisi ollut mahdollista hakea tuomionpurkua, mutta vain osaan on siis tehty purkuhakemukset, 67 kappaletta.

Käytetään hyväksi kokemusperäistä tietoa, että ryhmän 1 kaikkien purkuhakemuskelpoisten tuomioiden lukumäärä (N1 kpl) on selvästi suurempi kuin ryhmän 2 purkuhakemuskelpoisten tuomioiden lukumäärä (N2 kpl).

Suhdeluku 2 / N1 kertoo kuinka suuri osa ryhmän 1 kaikista purkuhakemuskelpoisista tuomioista päätyy tuomionpurkuun. Vastaava suhdeluku 13 / N2 kertoo kuinka suuri osa ryhmän 2 purkuhakemuskelpoisista tuomioista päätyy tuomionpurkuun. Koska N1 on selvästi suurempi kuin N2, ryhmän 2 suhdeluku S2 = 13 / N2 on suuruusluokaltaan ainakin kymmenkertainen ryhmän 1 suhdelukuun S1 = 2 / N1 nähden. Ryhmän 2 tuomioita puretaan siis varovasti arvioiden kymmenisen kertaa useammin kuin ryhmän 1 tuomioita.

Kuinka tällainen epäsuhta on mahdollinen? Ryhmän 1 ja 2 ero on vain siinä, että yleensä ryhmässä 1 tuomionpurkukelpoisesta tuomiosta kärsineiden määrä on yksi ja ryhmässä 2 vähintään kaksi. Intuitiivisesti ajatellen väärästä tuomiosta kärsivien lukumäärä ei voi olla määräävä tekijä siinä, tuleeko tuomiosta selvästi virheellinen eli purkukelpoinen vai ei. Intuitiivisesti näyttää siltä, ettei korkeimmassa oikeudessa pureta ryhmän 1 tuomioita riittävässä määrin ryhmään 2 verrattuna.

Samaan johtopäätökseen päästään tilastomatemaattisella laskelmalla.

Laskelma on tehtävissä Poisson-jakauman avulla esimerkiksi Excel-ohjelmalla. Poisson-jakaumaa käytetään, kun jostakin tapahtumasta tiedetään, että se tapahtuu keskimäärin keskilkm kertaa jonakin ajanjaksona, ja halutaan tietää millä todennäköisyydellä se tapahtuu täsmälleen lkm kertaa kyseisenä ajanjaksona. Excelissä tämän todennäköisyyden antaa POISSON.JAKAUMA(lkm; keskilkm; EPÄTOSI). Kun halutaan tietää, millä todennäköisyydellä tapahtuma tapahtuu korkeintaan lkm kertaa kyseisenä ajanjaksona, antaa tämän todennäköisyyden POISSON.JAKAUMA(lkm; keskilkm; TOSI).

Tuomionpurkujen tapauksessa ajanjakso on yksi vuosi. Oletetaan, että N1 = N2. Tämä pienentää epäsuhtaa, mutta yksinkertaistaa laskelman tekemistä. Jos tuomiopurkukelpoiset tuomiot päätyvät yhtä todennäköisesti tuomionpurkuun, pitää vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä olla keskimäärin sama yhtä suurissa ryhmissä 1 ja 2. Tämä on tuomionpurkamisen yhtäläisyyttä puolustava perushypoteesi.

Seuraavassa ideana on olettaa perushypoteesin olevan voimassa ja osoittaa, että se johtaa tilastollisesti epäuskottavaan tilanteeseen. Tästä päätellään, että suurella todennäköisyydellä (yli 99.9 %) perushypoteesi ei pidä paikkaansa. Eli vuotuiset tuomionpurkujen keskimääräiset lukumäärät eivät ole samat ryhmissä 1 ja 2, eikä tuomionpurkamista voi pitää yhtäläisenä näissä ryhmissä.

Oletetaan siis, että vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärän keskiarvo keskilkm on sama ryhmissä 1 ja 2. Keskiarvoa keskilkm ei tunneta, mutta osoittautuu, ettei sitä edes tarvitse tuntea laskelman läpiviemiseksi.

Etsitään todennäköisyys P sille, että ryhmän 1 vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä on korkeintaan 2 ja ryhmän 2 vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä on vähintään 13. Koska keskiarvoa ei tunneta, laskelmassa käytetään sellaista keskiarvoa keskilkm, joka maksimoi todennäköisyyden P. Kuten kokeilemalla voi vakuuttua, tällainen keskiarvon keskilkm arvo on 7,88.

Lasketaan todennäköisyys P keskiarvon keskilkm arvolla 7,88. Tällöin todennäköisyys että ryhmän 1 tuomionpurkujen määrä on 2 tai vähemmän = POISSON.JAKAUMA(2; 7,88; TOSI) = 0,01509 (1,509 %). Ja todennäköisyys että ryhmän 2 tuomionpurkujen määrä on 13 tai enemmän = 1 - POISSON.JAKAUMA(12; 7,88; TOSI) = 0,05823. Yhteistodennäköisyys (ryhmän 1 lkm korkeintaan 2 ja samalla ryhmän 2 lkm vähintään 13) = 0,01509 * 0,05823 = 0,00088, kun 1 promille olisi 0,00100. Muilla keskiarvoilla yhteistodennäköisyys olisi vielä tätä pienempi. Olkoon siis keskiarvo mikä tahansa, ovat ryhmien 1 ja 2 tuomionpurkujen lukumäärät niin kaukana toisistaan, että yli 99.9 % prosentin todennäköisyydellä tätä ei voi pitää satunnaisuudesta johtuvana.

Realistiset arvot suhteelle N1 / N2 johtavat vielä enemmän nollan pintaan oleviin todennäköisyyksiin. Tuomionpurkamista ei voi pitää yhtäläisenä ryhmissä N1 ja N2.

Poisson-jakauman käyttö tuomionpurkujen eri lukumäärien todennäköisyyksien arvioimiseen perustuu vankalle tilastomatemaattiselle pohjalle. Itse asiassa ranskalainen matemaatikko Siméon Denis Poisson, jonka mukaan Poisson-jakauma on nimetty, johti kaavan Poisson-jakaumalle vuonna 1837 julkaistussa teoksessaan "Recherches sur la probabilité des jugements en matière criminelle et en matière civile" nimenomaan väärien tuomioiden lukumäärien arvioimiseksi.

Edeltävä laskelma edellyttää, että oikeudenkäynnin päätymisellä tuomiopurkukelpoiseksi tuomioksi on sama todennäköisyys ryhmissä 1 ja 2. Tämän puolesta argumentoitiin jo aiemmin, mutta asia ansaitsee yksityiskohtaisemman tarkastelun.

Se, että oikeudenkäynnin päätymisellä tuomiopurkukelpoiseksi tuomioksi on sama todennäköisyys ryhmissä 1 ja 2, johtuu ensinnäkin seuraavista oikeudenkäyntien peruspiirteistä (tarkasti ottaen riittävää on, että ryhmässä 2 todennäköisyys ei ole suurempi kuin ryhmässä 1).

Oikeudenkäynneissä häviävällä puolella olevien asianosaisten lukumäärällä ei ole vaikutusta siihen tehdäänkö oikeudenkäynnissä kyseisen osapuolen vahingoksi jotain sellaista, joka oikeuttaa lainvoimaisen tuomion purkamiseen. Sillä ei ole hyvää perustetta uskoa, että todistajat syyllistyvät tuomion purkamiseen oikeuttavaan väärään valaan vähemmän yhtä asianosaista vastaan kuin useaa asianosaista vastaan. Samoin ei ole syytä uskoa, että tuomari välttyisi tuomion purkamiseen oikeuttavalta väärältä lain tulkinnalta erityisesti silloin, kun hän on tuomitsemassa juttua yhdestä asianosaisesta koostuvan osapuolen häviöksi. Sama voidaan todeta kaikkien tuomionpurkuun oikeuttavien seikkojen osalta.

Lainvoimaisen tuomiopurkukelpoisen tuomion syntymisen todennäköisyyttä voidaan siis perustellusti pitää samana riippumatta mahdollisen myöhemmän purkuhakemuksen kuulumisesta ryhmään 1 tai 2. Purkukelpoisten tuomioiden suhteellinen osuus ryhmän kaikista tuomioista pitää olla suunnilleen sama ryhmissä 1 ja 2. Lainvoimaisten tuomioiden kohdalla suhdeluvut S1 ja S2 ovat siis oletettavasti vielä samaa luokkaa.

Toinen edellytys laskelman pätevyydelle on, että purkuhakemusten tekemiseen ei liity mitään sellaista, jonka tuloksena ryhmän 1 purkuhakemuksissa olisi vain vähän tuomionpurkuun oikeuttavia hakemuksia.

Koska korkein oikeus hyväksyy vain 2 tehdystä 67 hakemuksesta, voi tämän tosiaan tulkita niin, että korkeimman oikeuden käsityksen mukaan se ei saa miltei lainkaan purkukelpoisia purkuhakemuksia ryhmästä 1.

Kuitenkin tuomion tuottama tunne koetusta vääryydestä, oli vääryys sitten todellista tai kuviteltua, on tämän kaltaisissa tilanteissa merkittävin tekijä yksityisen henkilön päättäessä ryhtyäkö ajamaan omaa oikeutta tuomionpurun kautta. Ryhmän 1 ja 2 jäsenet eivät poikkea tässä suhteessa toisistaan. Aiemmin on jo arvioitu ryhmässä 1 olevan vähintään yhtä paljon vääriä tuomioita kuin ryhmässä 2. Se, että vain 2 hakemusta 67:stä olisi kelvollinen tuomionpurkuun, tarkoittaa skenaariota, jossa oikeasti tuomionpurkukelpoisessa oikeudenkäynnissä hävinneet eivät juuri hae tuomionpurkua mutta kelvollisessa oikeudenkäynnissä hävinneet hakevat sitäkin vilkkaammin. Ei kovin järkeenkäypä skenaario.

On siis olemassa vahvat perusteet oletukselle, että korkein oikeus saa purkukelpoisia purkuhakemuksia ryhmissä 1 ja 2 suhteessa N1 : N2, mikäli (valtaosin asianajajien laatimien) purkuhakemusten taso ei ryhmissä 1 ja 2 olennaisesti poikkea toisistaan, kuten on järkevää olettaa. Tämä tarkoitttaa, että korkein oikeus on vuonna 2012 tehnyt (eniten ryhmän 1) purkuhakemuksiin huomattavan määrän vääriä ratkaisuja.

Väärien purkupäätösten lukumäärän tarkka arvioiminen Sutelan aineistosta ei ole mahdollista. Jos ryhmän 2 purkuhakemukset olisi käsitelty korkeimmassa oikeudessa moitteettomasti, ryhmän 1 hyväksyttyjen purkuhakemusten lukumäärä olisi kuitenkin suuruusluokaltaan pitänyt olla noin kymmenkertainen todelliseen määrään nähden. Kyse on enemmänkin alarajasta. Ei ole perusteltua syytä olettaa myöskään ryhmän 2 purkuhakemusten käsittelyä moitteettomaksi. Toisaalta korkein oikeus tuskin purkaa tuomiota ilman laillista perustetta tässäkään ryhmässä.

Vuoden 2012 lisäksi ei ole olemassa tarkkoja tietoja hyväksyttyjen purkuhakemusten ryhmäkohtaisista lukumääristä. Sen verran kuitenkin tiedetään, ettei mitään olennaisia muutoksia eri ryhmien hyväksymisprosenttien suuruusluokkiin ole tullut. Kokonaistilanne on pysynyt samana.

Kaikki ylimääräisen muutoksenhaun keinot ja kaikki hakemukset huomioiden korkein oikeus antaa vuositasolla varovaisenkin arvion mukaan jo kymmeniä vääriä hylkypäätöksiä ylimääräistä muutoksenhakua koskeviin hakemuksiin.

Sutelan tekemä ryhmäkohtainen analyysi purkuhakemusten ja hyväksymisprosenttien suhteesta on eri asia kuin tässä tehty ryhmäkohtainen analyysi lainvoimaisten tuomioiden ja purettujen tuomioiden lukumäärien suhteesta. Usein Sutelan havaitsemaa ryhmän 1 purkuhakemusten alhaista hyväksymisprosenttia on selitetty yksinomaan ryhmän 1 alhaisella kynnyksellä hakea tuomionpurkua. Mutta nyt tehdyn tilastollisen analyysin perusteella selitys on vain raskauttava korkeimman oikeuden kannalta. Huolimatta siitä, että korkein oikeus saa alhaisen hakukynnyksen takia erityisen hyvin tietoonsa ryhmän 1 purkukelpoiset tuomiot, se jättää lähes kaikki tuomiot purkamatta, vaikka tilastollisesti tarkastellen purkuja pitäisi tehdä kymmeniä todellisuudessa tehdyn yhden tai kahden purun sijasta.

Tilastollisen tarkastelun selvä johtopäätös on, että ryhmän 1 purkuhakemusten kohdalla korkein oikeus tekee paljon virheratkaisuja. Seuraavaksi selvitetään syytä runsaalle virheratkaisujen määrälle.

Purkuhakemusten käsittelyn laiminlyönnit

Synkät tuomionpurkuluvut saavat selityksensä tarkastelemalla yksittäisiä purkutapauksia. Vaikeimmassa asemassa on vilpillistä oikeudenkäydenneistä tulleista tuomioista, yhden yksityisen hakijan tekemät purkuhakemukset. Ne hylätään lähes varmuudella. Tilastollisen tarkastelun perusteella osa hylkäyksistä on vääriä. Esimerkkioikeudenkäynnin lainvoimaisesta tuomiosta tehdyn purkuhakemuksen tarkastelu vahvistaa asian.

Alkuperäistä purkuhakemusta täydennettiin kirjelmällä, jossa purkuperusteiksi esitettiin väärän asiakirjan ja perättömän lausuman käyttö oikeudenkäynnissä. Yhtiön oikeudenkäynnissä kirjallisena todisteena käyttämä työselostus paljastui vääräksi asiakirjaksi samojen osapuolten myöhemmässä oikeudenkäynnissä, kuten on selostettu väärennyksestä kertovasta luvussa. Todisteena väärän asiakirjan ja siihen liittyvän perättömän lausuman käytöstä kirjelmän liitteenä oli myöhemmin käydyn oikeudenkäynnin kirjallisena todisteena ollut urakkasopimus, joka sisälsi keskeytetyssä korjausurakassa oikeasti käytetyn työselostuksen. Kirjelmän liitteenä oli myös homeanalyysi, josta todistaessaan urakanvalvoja syyllistyi perättömään lausumaan, otteet urakanvalvojan suullisesta todistelusta hovioikeudessa ja asiantuntija-arviot, joiden mukaan urakkasopimuksessa sovitulla korjaustavalla ei osakkaan huoneistoa olisi saatu korjatuksi.

Väärän asiakirjan ja urakanvalvojan kahden perättömän lausuman käyttö oikeudenkäynnissä on kiistatonta. Niiden merkitys ilmeni hovioikeuden tuomion kohdassa 10:

"10. ... yhtiöllä on ollut oikeus päättää siitä, miten korjaukset toteutetaan, eikä N:llä ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan edeltä 1 kohdasta ilmenevällä perusteella."

Tässä perustelujen kohdassa hovioikeus käyttää rinnasteista partikkelia "eikä", joka ei suomen kielessä osoita syy-yhteyttä. Eli tuomion mukaan yhtiöllä on ollut oikeus päättää siitä, miten korjaukset toteutetaan, ja toisaalta N:llä ei ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan perusteella (kyse on yleisestä laintulkinnasta: yhtiöllä on oikeus päättää korjaustavasta, mutta yhtiöllä ei ole oikeutta tehdä vahinkoa korjauksella, osakas voi keskeyttää tällaisen korjauksen, minkä jälkeen yhtiö voi valita toisen korjaustavan tai riitauttaa asian, jos se pitää alkuperäistä korjaustapaa riittävänä). Katsotaan siis, mikä merkitys väärällä asiakirjalla ja perättömällä lausumalla on rinnasteisista lauseista jälkimmäiseen "eikä N:llä ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan ... perusteella".

Koska yleinen laintulkinta on, että jos jo etukäteen tiedetään korjaustavan olevan riittämätön, voi keskeyttäminen tulla kyseeseen. Joten tuskinpa tuomarit tarkoittivat, ettei nimenomaan N:llä ole tätä oikeutta, tai ainakin tämä olisi selvästi väärää laintulkintaa. Jäljelle jäävä vaihtoehto on, että tuomarien arvion mukaan N ei ole pystynyt osoittamaan yhtiön korjaustavan riittämättömyyttä. Mutta entäpä, jos hovioikeuden tuomarit olisivat tienneet urakkasopimuksessa sovitun korjaustavan poikkeavan todisteena olleen työselostuksen korjaustavasta, tai siitä, että urakanvalvojan tekemä homemittauksen tulos oli ollut positiivinen vastoin hänen hovioikeudessa antamaansa todistelua? On luonnollista ajatella, että nämä ovat juuri sellaisia seikkoja, jotka täyttävät tuomion purkamiselle asetetut ehdot. Korkeimman oikeuden ratkaisu hylätä hakemus suoralta kädeltä ottamatta hakemusta jatkokäsittelyyn ei ole lain mukainen.

Syyt hakemuksen virheelliseen hylkäämiseen

Kyse näyttäisi olevan esittelijän virheestä. Todennäköisin selitys on, että esittelijä Tommi Vuorialho ei hakemuksen selityksestä huolimatta ole ymmärtänyt täydentävän purkuhakemuksen liitteenä olleen allekirjoitetun urakkasopimuksen sisältämän työselityksen olemassaolon merkitsevän sitä, että oikeudessa todisteena käytetty vanhempi työselitys on ollut väärä asiakirja. Vuorialho ei olisi siis paneutunut purkuhakemukseen riittävän hyvin.

Vuorialhon laatiman purkumuistio tukee tulkintaa. Vetoamisen suhteen Vuorialho väittää virheellisesti:

"N perusteli moitekannettaan ennen kaikkea sillä, että häntä ei ollut varoitettu siitä menettelystä, jolla haltuunottoa perusteltiin, sekä sillä, että hän ei ylipäänsä ollut hoitanut huoneistoaan huonosti."

Osakas oli kuitenkin, kuten yhtiökin, vedonnut varoituksen noudattamismisasiassa:

"Perusteinaan N on lausunut, että hän ei ollut virallisen varoituksen saatuaan estänyt korjaustöiden tekemistä huoneistossaan."

Käsitys, jonka mukaan Vuorialho ei olisi perehtynyt hakemukseen kunnolla, saa lisätukea muistion purkuhakemusta koskevan selostuksen epätäsmällisyyksistä ja tyylillisistä seikoista:

"N vaatii nyt HO:n lainvoimaisen tuomion purkamista. Perusteinaan hän vetoaa siihen, että HO:n tuomio perustuisi ilmeisesti väärään VAsOYL:n soveltamiseen, sekä todistajien H ja A perättömiin lausumiin huoneiston pintamateriaaleihin liittyen. Hakemuksen täydennyksessä hän on esittänyt lisää väitteitä perättömistä lausumista ja vääristä asiakirjatodisteista sekä vedonnut uusiin selvityksiin."

Hakija ei ollut vedonnut H:n perättömään lausumaan. Uudet selvitykset olivat tässä tapauksessa asiantuntijalausuntoja, joiden tarkoituksena oli näyttää väärän asiakirjan (vanhan työselostuksen) ja urakkasopimuksen mukaisen uuden työselityksen välisten erojen merkitsevyys. Hakemuksen täydennys sisälsi juridisesti painavimmat purkuperusteet oikeudenkäynnissä käytetyn vilpin osalta (todisteena käytetty työselostus oli väärä asiakirja, urakan valvoja F syyllistyi perättömään lausumaan todistelussaan antaessaan ymmärtää työselostusta käytetyn korjausurakassa). Niihin viittaaminen epäspesifillä, vähättelevältä ja johdattelevalta vaikuttavalla ilmauksella "Hakemuksen täydennyksessä hän on esittänyt lisää väitteitä perättömistä lausumista ja vääristä asiakirjatodisteista" ei auta lukijaa ymmärtämään, mistä on kysymys. Juridisesti vähemmän painava A:n osuus on esitetty lyhyesti mutta orientoivasti. Mahdollisesti Vuorialho ei tajunnut, että hakemuksen täydennys sisälsi olennaista asiaa. Kyse olisi siis riittämättömästä paneutumisesta asiaan.

Orientoiva määre "pintamateriaaleihin liittyen" lienee kuitenkin tarkoitettu osoittamaan perättömän lausuman vähäisen merkityksen. Korjaustyön keskeyttäminen pintamateriaalien vuoksi ei kuulosta vakuuttavalta. Vuorialho jätti mainitsematta, että korjaustyössä oli keskeytyshetkellä jäljellä enää pintamateriaalien asennus. Vuorialho on toisin sanoen jättänyt juridisesti painavimman osuuden avaamatta lukijalle ja avannut juridisesti vähemmän painavan osuuden lukijalle sinänsä hyvin mutta mahdollisesti saattaakseen osuuteen liittyvän väitteen perättömästä lausumasta huonoon valoon. Tyylillisten seikkojen perusteella kyse näyttäisi olevan tuomarien johdattelusta. Sinänsä tämä ei vielä merkitse, että Vuorialho olisi antanut esittelyssä väärää tietoa. Mutta jäljelle jää kysymys, miksi johdattelu on ylipäätään ollut tarpeen.

Purkuhakemuksen virheelliselle hylkäämiselle oli toinenkin syy puutteellisen hakemukseen perehtymisen lisäksi. Purkukansion hämmentävä tuomioseloste johti tuomarien paljon puhuvaan virheeseen:

"Hovioikeus katsoi, että yhtiön edustajilla täytyi olla käytettävissään pakkokeino yhtiön korjaustöitä varten tapahtuvan huoneistoon pääsemisen laillisuuden vahvistamiseksi myös sellaisessa tapauksessa, jossa pääsyn kieltäminen ei ollut niin ilmeinen loukkaus, jossa poliisi voisi antaa yksityiselle virka-apua. AsOYL 79 §:n mukainen virka-apu ei ollut ainoa eikä ensisijainen pakkokeino huoneistoon pääsyn mahdollistamiseksi. Osakkeenomistajan velvollisuus hoitaa huoneistoa hyvin koski niitä rakenteita, joiden osalta kunnossapitovastuu oli yhtiöllä, eikä N:llä ollut vetoamallaan perusteella oikeutta estää yhtiön korjauksia. Huoneistoon pääsyn kieltäminen oli tässä tilanteessa ollut huoneiston huonoa hoitoa. Varoitus oli ollut lain mukainen, ja siinä oli mainittu mahdollisuudesta ottaa huoneisto yhtiön hallintaan. HO hylkäsi N:n valituksen muutoin mutta, KO:n tuomiota muuttaen, katsoi haltuunottopäätöksen pätemättömäksi siltä osin, kuin huoneisto oli päätetty ottaa yhtiön hallintaan pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi. Yhtiön oli näin ollen luovutettava huoneisto B takaisin N:n hallintaan kuuden kuukauden kuluttua HO:n tuomion lainvoimaiseksi tulemisesta (eli 11.4.2011 mennessä)."

Tuomioselosteesta ei selviä, onko varoitusta noudatettu vai ei. Koska varoituksen noudattamatta jättäminen on asunto-osakeyhtiölain 82 §:n 2 momentin mukaan välttämätöntä huoneiston hallintaanottamiselle, on Vuorialho hahmotellut purkukelpoisen tuomion. Hahmotelma vastaa tietysti hovioikeuden erheellistä tuomiota. Vuorialho ei ole selvästikään ymmärtänyt kuvanneensa purkukelpoisen tuomion. Tätä ei ole ymmärtänyt myöskään tarkastava tuomari eivätkä muutkaan ratkaisun tehneet tuomarit. Osakas perusteli tuomion purkuhakemusta sillä, että tuomion perustaminen pelkkään huoneistoon pääsyn kieltämiseen ilman, että varoitusta olisi rikottu, oli lain väärää soveltamista. Korkein oikeus ei kuitenkaan lämmennyt osakkaan perustelulle. Tuomiosta lain väärä soveltaminen käy hyvin selville. Miksi korkein oikeus erehtyi?

Kyse on esittelijöiden ja tuomareiden asenteesta johtuvasta sokeudesta. Korkeimmassa oikeudessa puolustetaan alempien oikeusasteiden työtä. Lähtökohtana korkeimmassa oikeudessa on, että ylimääräisen muutoksenhaun kohteena olevissa tuomioissa ei ole vikaa ainakaan lain soveltamisen osalta. Vikaa etsitään kanteluista ja purkuhakemuksista, ei tuomioista. Korkeimman oikeuden esittelijät ja tuomarit tavallisesti kyllä löytävät jonkin olettaman, jonka perusteella purkuhakemus tai kantelu voidaan hylätä. Usein olettamus ei vain ole järkevä, kun sitä tarkastellaan tuomiotekstiä vastaan. Tässä tapauksessa asenne esti lukemasta objektiivisesti itse tuomiota.

Tilastollisen tarkastelun perusteella tiedettiin osan hylkäyksistä olevan vääriä ja edellä on yksi sellainen tapaus esitetetty. Masentavaa kaikkien oikeudenkäyntirikoksesta aiheutuneiden tuomioiden suhteen on, että hakemuksessa tuomion purkamiselle annettu peruste, väärän asiakirjan käyttö todisteena, oli ilmeinen ja riittävä tuomion purkamiselle.

Esimerkkitapauksessa asian esitteli esittelijäneuvos Tommi Vuorialho ja sen ratkaisivat oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen ja Tuula Pynnä kesäkuussa 2013.

Valitusluvat EIT:n tuomioiden valossa

Valitusluvista ei ole olemassa samantasoista tilastodataa kuin purkuhakemuksista. Mutta joitakin päätelmiä virheellisesti hylättyjen valituslupahakemusten määrästä voidaan tehdä Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomea koskevien tuomioiden perusteella.

Useasta syystä johtuen vain murto-osa hylätyistä valituslupahakemuksista voi päätyä EIT:n käsiteltäväksi, mutta virheellisesti hylätyillä valituslupahakemuksilla ja EIT:n Suomea koskevilla langettavilla tuomioilla on kuitenkin olemassa selvä yhteys. Kun yksityinen henkilö haastaa Suomen valtion oikeuteen EIT:ssä epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takia, on asian käsittelyyn ottamisen edellytyksenä, että normaali valitustie kotimaassa on käyty loppuun. Oikeudenkäyntien kohdalla tämä tapaa loppua viimeistään korkeimman oikeuden hylkäävään valituslupapäätökseen. Näissä tapauksissa Suomelle annettu langettava tuomio merkitsee usein, että valituslupa on evätty virheellisesti, koska korkeimman oikeuden tulee jo viran puolesta ottaa asia käsiteltäväksi tapauksessa, jossa oikeudenkäynnin voidaan epäillä olleen epäoikeudenmukaisen riippumatta siitä, onko asiaan vedottu valituslupahakemuksessa tai ei.

EIT:n julkaisemasta tilastosta nähdään, että vuosina 1959 - 2013 Suomi on saanut 37 langettavaa tuomiota aiheesta oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (right to a fair trial). Lukua voidaan verrata samankaltaisen oikeuslaitoksen omaavien Ruotsin, Norjan ja Tanskan vastaaviin lukuihin: Ruotsi 26 kpl, Norja 10 kpl ja Tanska 1 kpl. Eli Suomi on saanut epäoikeudenmukaisten oikeudenkäyntien tähden yhtä paljon tuomioita kuin Ruotsi, Norja ja Tanska yhteensä. Vuoden 2013 tilastojen mukaan Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteenlaskettu väkiluku oli noin nelinkertainen Suomen väkilukuun nähden.

Nykyinen korkeimman oikeuden myöntämien valituslupien määrä on noin 5 % tehdyistä hakemuksista. Hakemuksia tehdään vuosittain runsas kaksi tuhatta. Suoraviivaisen pohjoismaiseen vertailuun perustuvan laskelman perusteella korkein oikeus hylkää vuosittain virheellisesti satamäärin hakemuksia. Arvio on vain suuntaa-antava, mutta kertoo, mitä suuruusluokkaa vuosittain hylättyjen valituslupahakemusten määrä saattaa olla.

Sekä valituslupa- että tuomionpurkukanavat ovat pahasti tukossa. Väärien tuomioiden korjausmekanismi ei toimi.