Korkeimman oikeuden ongelmat

Tuomionpurut korkeimmassa oikeudessa tilastojen valossa

Mika Sutela esittää artikkelissaan "Ylimääräinen muutoksenhaku rikosasioissa - väärän rikostuomion korjausmekanismi" (Defensor Legis N:o 3/2014) keräämäänsä tilastotietoa tuomionpuruista vuodelta 2012.

Tilastossa purkuhakemukset on jaettu kolmeen ryhmään: 1) yksityisten tekemiin hakemuksiin, joissa hakijana yksi asianosainen (ryhmä 1), 2) yksityisten tekemiin hakemuksiin, joissa hakijana usea asianosainen (ryhmä 2) sekä 3) viranomaisten tekemiin hakemuksiin (ryhmä 3). Kunkin ryhmän osalta on kerrottu kuinka monta prosenttia hakemuksista korkein oikeus on hyväksynyt. Tilaston prosenttiluvuista ja artikkelissa annetusta tiedosta, että tapauksia on ollut yhteensä 94 kpl, voidaan laskea prosenttilukuja vastaavat kappalemäärät.

Yhteensä 94 hakemusta, jotka on käsitelty usean tuomarin kokoonpanossa.

Erityisesti yksityisten yhden hakijan ryhmän 1 hyväksyttyjen hakemusten lukumäärä, kaksi kappaletta, ei näytä olevan linjassa muiden ryhmien hyväksymismäärien kanssa.

Asiaan päästään kunnolla käsiksi, kun vaihdetaan tarkastelun perusjoukko tehdyistä purkuhakemuksista niihin oikeudenkäynteihin, joista olisi voinut tehdä laillisen purkuhakemuksen, oli hakemuksen tekeminen sitten mielekästä tai ei. Käytännön syistä tämän perusjoukon tarkka suuruus jää määrittelemättä. Kyseinen perusjoukko on kuitenkin valtavasti suurempi kuin sitä vastaava tehtyjen purkuhakemusten joukko, ja tämä riittää eri ryhmien purkuhakemusten hyväksymismäärien keskinäiseen vertaamiseen tilastollisesti luotettavalla tavalla.

Verrataan pienen laskutoimituksen avulla ryhmien 1 ja 2 tuomionpurkujen lukumäärää.

Kyseiset ryhmän 1 purkuhakemukset ovat (suurimmaksi osaksi) perua lainvoimaisista tuomioista, jotka ovat koskeneet yhtä asianosaista ja ovat päätyneet hänen häviöönsä. Periaatteessa näihin tuomioihin olisi ollut mahdollista hakea tuomionpurkua, mutta vain osaan on siis tehty purkuhakemukset, 67 kappaletta. Käytetään hyväksi kokemusperäistä tietoa, että ryhmän 1 kaikkien purkuhakemuskelpoisten tuomioiden lukumäärä (N1 kpl) on selvästi suurempi kuin ryhmän 2 purkuhakemuskelpoisten tuomioiden lukumäärä (N2 kpl).

Suhdeluku 2 / N1 kertoo kuinka suuri osa ryhmän 1 kaikista purkuhakemuskelpoisista tuomioista päätyy tuomionpurkuun. Vastaava suhdeluku 13 / N2 kertoo kuinka suuri osa ryhmän 2 purkuhakemuskelpoisista tuomioista päätyy tuomionpurkuun. Ryhmän 2 suhdeluku S2 = 13 / N2 on suuruusluokaltaan kymmenkertainen ryhmän 1 suhdelukuun S1 = 2 / N1 nähden. Ryhmän 2 tuomioita puretaan siis arviolta kymmenisen kertaa useammin kuin ryhmän 1 tuomioita.

Kuinka tällainen epäsuhta on mahdollinen? Ryhmän 1 ja 2 ero on vain siinä, että yleensä ryhmässä 1 tuomionpurkukelpoisesta tuomiosta kärsineiden määrä on yksi ja ryhmässä 2 vähintään kaksi. Intuitiivisesti ajatellen väärästä tuomiosta kärsivien lukumäärä ei voi olla määräävä tekijä siinä, tuleeko tuomiosta selvästi virheellinen eli purkukelpoinen vai ei. Intuitiivisesti näyttää siltä, ettei korkeimmassa oikeudessa pureta ryhmän 1 tuomioita riittävässä määrin ryhmään 2 verrattuna.

Samaan johtopäätökseen päästään tilastomatemaattisella laskelmalla.

Laskelma on tehtävissä Poisson-jakauman avulla esimerkiksi Excel-ohjelmalla. Poisson-jakaumaa käytetään, kun jostakin tapahtumasta tiedetään, että se tapahtuu keskimäärin keskilkm kertaa jonakin ajanjaksona, ja halutaan tietää millä todennäköisyydellä se tapahtuu täsmälleen lkm kertaa kyseisenä ajanjaksona. Excelissä tämän todennäköisyyden antaa POISSON.JAKAUMA(lkm; keskilkm; EPÄTOSI). Kun halutaan tietää, millä todennäköisyydellä tapahtuma tapahtuu korkeintaan lkm kertaa kyseisenä ajanjaksona, antaa tämän todennäköisyyden POISSON.JAKAUMA(lkm; keskilkm; TOSI).

Tuomionpurkujen tapauksessa ajanjakso on yksi vuosi. Oletetaan, että N1 = N2. Tämä pienentää epäsuhtaa, mutta yksinkertaistaa laskelman tekemistä. Jos tuomiopurkukelpoiset tuomiot päätyvät yhtä todennäköisesti tuomionpurkuun, pitää vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä olla keskimäärin sama yhtä suurissa ryhmissä 1 ja 2. Tämä on tuomionpurkamisen yhtäläisyyttä puolustava perushypoteesi.

Seuraavassa ideana on olettaa perushypoteesin olevan voimassa ja osoittaa, että se johtaa tilastollisesti epäuskottavaan tilanteeseen. Tästä päätellään, että suurella todennäköisyydellä (yli 99.9 %) perushypoteesi ei pidä paikkaansa. Eli vuotuiset tuomionpurkujen keskimääräiset lukumäärät eivät ole samat ryhmissä 1 ja 2, eikä tuomionpurkamista voi pitää yhtäläisenä näissä ryhmissä.

Oletetaan siis, että vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärän keskiarvo keskilkm on sama ryhmissä 1 ja 2. Keskiarvoa keskilkm ei tunneta, mutta osoittautuu, ettei sitä edes tarvitse tuntea laskelman läpiviemiseksi.

Etsitään todennäköisyys P sille, että ryhmän 1 vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä on korkeintaan 2 ja ryhmän 2 vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä on vähintään 13. Koska keskiarvoa ei tunneta, laskelmassa käytetään sellaista keskiarvoa keskilkm, joka maksimoi todennäköisyyden P. Kuten kokeilemalla voi vakuuttua, tällainen keskiarvon keskilkm arvo on 7,88.

Lasketaan todennäköisyys P keskiarvon keskilkm arvolla 7,88. Tällöin todennäköisyys että ryhmän 1 tuomionpurkujen määrä on 2 tai vähemmän = POISSON.JAKAUMA(2; 7,88; TOSI) = 0,01509 (1,509 %). Ja todennäköisyys että ryhmän 2 tuomionpurkujen määrä on 13 tai enemmän = 1 - POISSON.JAKAUMA(12; 7,88; TOSI) = 0,05823. Yhteistodennäköisyys (ryhmän 1 lkm korkeintaan 2 ja samalla ryhmän 2 lkm vähintään 13) = 0,01509 * 0,05823 = 0,00088, kun 1 promille olisi 0,00100. Muilla keskiarvoilla yhteistodennäköisyys olisi vielä tätä pienempi. Olkoon siis keskiarvo mikä tahansa, ovat ryhmien 1 ja 2 tuomionpurkujen lukumäärät niin kaukana toisistaan, että yli 99.9 % prosentin todennäköisyydellä tätä ei voi pitää satunnaisuudesta johtuvana.

Realistiset arvot suhteelle N1 / N2 johtavat vielä enemmän nollan pintaan oleviin todennäköisyyksiin. Tuomionpurkamista ei voi pitää yhtäläisenä ryhmissä N1 ja N2.

Poisson-jakauman käyttö tuomionpurkutapausten lukumäärien todennäköisyyksien arviointi perustuu vankalle tilastomatemaattiselle pohjalle. Itse asiassa ranskalainen matemaatikko Siméon Denis Poisson, jonka mukaan Poisson-jakauma on nimetty, johti kaavan Poisson-jakaumalle vuonna 1837 julkaistussa teoksessaan "Recherches sur la probabilité des jugements en matière criminelle et en matière civile" nimenomaan väärien tuomioiden lukumäärien arvioimiseksi.

Edeltävä laskelma edellyttää, että oikeudenkäynnin päätymisellä tuomiopurkukelpoiseksi tuomioksi on sama todennäköisyys ryhmissä 1 ja 2. Tämän puolesta argumentoitiin jo aiemmin, mutta asia ansaitsee yksityiskohtaisemman tarkastelun.

Se, että oikeudenkäynnin päätymisellä tuomiopurkukelpoiseksi tuomioksi on sama todennäköisyys ryhmissä 1 ja 2, johtuu ensinnäkin seuraavien oikeudenkäyntien peruspiirteiden paikkansa pitämisestä.

Oikeudenkäynneissä häviävällä puolella olevien asianosaisten lukumäärällä ei ole vaikutusta siihen tehdäänkö oikeudenkäynnissä kyseisen osapuolen vahingoksi jotain sellaista, joka oikeuttaa lainvoimaisen tuomion purkamiseen. Sillä ei ole hyviä perusteita uskoa, että todistajat syyllistyvät tuomion purkamiseen oikeuttavaan väärään valaan vähemmän, jos vastapuolella on vain yksi asianosainen, kuin jos asianosaisia on useita. Samoin ei ole syytä uskoa, että tuomari välttyisi tuomion purkamiseen oikeuttavalta väärältä lain tulkinnalta erityisesti silloin, kun hän on tuomitsemassa juttua yhdestä asianosaisesta koostuvan osapuolen häviöksi. Sama voidaan todeta kaikkien tuomionpurkuun oikeuttavien seikkojen osalta. Oikeudenkäyntien peruspiirteet vaikuttavat pitävän hyvin paikkansa.

Näistä oikeudenkäyntien peruspiirteistä johtuen lainvoimaisen tuomiopurkukelpoisen tuomion syntymisen todennäköisyyttä voidaan pitää samana riippumatta mahdollisen myöhemmän purkuhakemuksen kuulumisesta ryhmään 1 tai 2. Purkukelpoisten tuomioiden osuus ryhmän kaikista tuomioista pitää olla suunnilleen sama ryhmissä 1 ja 2. Lainvoimaisten tuomioiden kohdalla suhdeluvut S1 ja S2 ovat siis oletettavasti vielä samaa luokkaa.

Toinen edellytys laskelman pätevyydelle on, että purkuhakemusten tekemiseen ei liity mitään sellaista, jonka tuloksena ryhmän 1 purkuhakemuksissa olisi vain vähän tuomionpurkuun oikeuttavia hakemuksia.

Koska korkein oikeus hyväksyy vain 2 tehdystä 67 hakemuksesta, voi tämän tosiaan tulkita niin, että korkeimman oikeuden käsityksen mukaan se ei saa miltei lainkaan purkukelpoisia purkuhakemuksia ryhmästä 1.

Kuitenkin tuomion tuottama tunne koetusta vääryydestä, oli vääryys sitten todellista tai kuviteltua, on tämän kaltaisissa tilanteissa merkittävin tekijä yksityisen henkilön päättäessä ryhtyäkö ajamaan omaa oikeutta purkuteitse. Ryhmän 1 ja 2 jäsenet eivät poikkea tässä suhteessa toisistaan. Aiemmin on jo arvioitu ryhmässä 1 olevan vähintään yhtä paljon vääriä tuomioita kuin ryhmässä 2. Se, että vain 2 hakemusta 67:stä olisi kelvollinen tuomionpurkuun, tarkoittaa skenaariota, jossa oikeasti tuomionpurkukelpoisessa oikeudenkäynnissä hävinneet eivät juuri hae tuomionpurkua mutta kelvollisessa oikeudenkäynnissä hävinneet hakevat sitäkin vilkkaammin. Ei kovin uskottava skenaario.

On siis olemassa vahvat perusteet uskoa, että korkein oikeus saa purkukelpoisia purkuhakemuksia ryhmissä 1 ja 2 suhteessa N1 : N2. Tämä merkitsee, että korkein oikeus on vuonna 2012 tehnyt (eniten ryhmän 1) purkuhakemuksiin huomattavan määrän vääriä ratkaisuja.

Väärien purkupäätösten lukumäärän tarkka arvioiminen Sutelan aineistosta ei ole mahdollista. Jos ryhmän 2 purkuhakemukset olisi käsitelty korkeimmassa oikeudessa moitteettomasti, ryhmän 1 hyväksyttyjen purkuhakemusten lukumäärä olisi kuitenkin suuruusluokaltaan pitänyt olla noin kymmenkertainen todelliseen määrään nähden. Kyse on enemmänkin alarajasta. Ei ole perusteltua syytä olettaa myöskään ryhmän 2 purkuhakemusten käsittelyä moitteettomaksi. Toisaalta korkein oikeus tuskin purkaa tuomiota ilman laillista perustetta tässäkään ryhmässä.

Vuoden 2012 lisäksi ei ole olemassa tarkkoja tietoja hyväksyttyjen purkuhakemusten ryhmäkohtaisista lukumääristä. Sen verran kuitenkin tiedetään, ettei mitään olennaisia muutoksia eri ryhmien hyväksymisprosenttien suuruusluokkiin ole tullut. Kokonaistilanne on pysynyt samana.

Kaikki ylimääräisen muutoksenhaun keinot ja kaikki hakemukset huomioiden korkein oikeus antaa vuositasolla varovaisenkin arvion mukaan jo kymmeniä vääriä hylkypäätöksiä ylimääräistä muutoksenhakua koskeviin hakemuksiin.

Korkeimman oikeuden toiminta selittää ryhmän 1 purkuhakemusten alhaista hyväksymisprosenttia. Tehty analyysi ei kuitenkaan sulje pois mahdollisia muita selittäviä tekijöitä ryhmän 1 alhaiselle hyväksymisprosentille. On hyvin mahdollista, että yksittäisillä hakijoilla on alhaisempi kynnys lähteä hakemaan tuomionpurkua kuin useamman hakijan ryhmällä, mutta olemassa olevasta tilastoaineistosta tällaista johtopäätöstä ei voi tehdä.

Usein kuulee ryhmän 1 purkuhakemusten alhaisen hyväksymisprosentin syyksi arveltavan yksinomaan ryhmän 1 hakemusten suurta lukumäärää. Entäpä jos hyväksymisprosentti on nolla (mitä tilannetta ollaan hyvin lähellä). Johtuuko silloinkin kaikkien hakemusten hylkääminen purkuhakemusten suuresta määrästä?

Sutelan tekemä ryhmäkohtainen analyysi purkuhakemusten ja hyväksymisprosenttien suhteesta on eri asia kuin tässä tehty ryhmäkohtainen analyysi lainvoimaisten tuomioiden ja purettujen tuomioiden lukumäärien suhteesta. Nyt tehdyssä analyysissä ryhmän 1 mahdollisesti alhainen kynnys hakea tuomionpurkua on enemmänkin vain raskauttavaa korkeimman oikeuden kannalta. Huolimatta siitä, että korkein oikeus saa alhaisen hakukynnyksen takia tavallista paremmin tietoonsa purkukelpoiset tuomiot, se jättää lähes kaikki tuomiot purkamatta. Tämän ryhmän kohdalla korkein oikeus näin ollen tekee paljon virheratkaisuja. Seuraavaksi selvitetään syytä runsaalle virheratkaisujen määrälle.

Purkuhakemusten huono käsittely

Tilastotasolla paljastuneen ryhmän 1 purkuhakemusten virheellinen käsittely tulee esiin myös, kuten on odotettavissa, kun käydään läpi yksittäisten purkuhakemusten käsittelyä korkeimmassa oikeudessa.

Otetaan avuksi esimerkkioikeudenkäynnin lainvoimaisesta tuomiosta tehty purkuhakemus. Sen hylkääminen korkeimmassa oikeudessa oli varmuudella virhe, koska hakemuksen kohteena olleen tuomion perusteluissa oli kohtalokas päättelyvirhe, joka myös purkuhakemuksessa tuotiin esiin. Tämä tarjoaa tilaisuuden selvittää syy korkeimman oikeuden virheratkaisulle.

Muistiossa osakkaan purkuhakemus on esitelty kolmella virkkeellä:

"N vaatii nyt HO:n lainvoimaisen tuomion purkamista. Perusteinaan hän vetoaa siihen, että HO:n tuomio perustuisi ilmeisesti väärään VAsOYL:n soveltamiseen, sekä todistajien H ja A perättömiin lausumiin huoneiston pintamateriaaleihin liittyen. Hakemuksen täydennyksessä hän on esittänyt lisää väitteitä perättömistä lausumista ja vääristä asiakirjatodisteista sekä vedonnut uusiin selvityksiin."

Purkuhakemuksen selostaminen näin suppeasti ja yliolkaisesti asiaselostuksen yhteydessä on huono tapa, joskaan ei varsinainen virhe, jolla hakemuksen käsittelyä korkeimmassa oikeudessa vauhditetaan. Muistion salassa pidettävässä osassa esittelijähän hyppää suoraan ratkaisuehdotukseensa perusteluineen, eikä varmaankaan enää palaa purkuhakemuksen esittelyyn. Tämä heikentää esittelyn laatua, koska tuomarit perehtyvät kaikkeen hakemukseen sisältyvään materiaaliin vain poikkeustapauksissa.

Tuomarit tekivät kuitenkin myös useita todellisia virheitä.

Ensimmäinen virhe oli siis hovioikeuden tuomiossa olleiden päättelyvirheiden ohittaminen.

Hakemuksessa hovioikeuden tekemät päättelyvirheet oli selostettu riittävästi. Lisäksi asia oli hakemuksessa tuotu esiin kolmasti - purkuperusteiden yleisesittelyssä, yksityiskohtaisissa perusteluissa sekä yhteenvedossa. Hovioikeuden tuomiossa olevan kehäpäätelmän osalta oli hakemuksessa jopa esitetty sen tarkka englanninkielinen nimitys "begging the question" (suomen kielessä tällaisesta päätelmästä käytetään yleisnimitystä kehäpäätelmä, begging the question-tyyppinen kehäpäätelmä on yksi kehäpäätelmän alalajeista). Kuka tahansa tervejärkinen voi ja pitää hakemuksen ensimmäiset sivut luettuaan vakuuttua siitä, että hovioikeuden tuomion perustelut eivät ole hyväksyttäviä. Tässä asiassa korkein oikeus on puu ja kuoren välissä. Joko hakemuksen ensimmäiisä sivuja ei ole ymmärretty tai niitä ei ole kunnolla luettu.

Toisena virheenä voi syystäkin pitää hakemuksen täydennyksen sivuuttamista.

Jälkikäteen purkuhakemusta täydennettiin kirjelmällä, jossa uusiksi purkuperusteiksi esitettiin väärän asiakirjan ja perättömän lausuman käyttö oikeudenkäynnissä. Todisteeksi väärän asiakirjan ja perättömän lausuman käytöstä kirjelmän liitteeksi laitettiin kopio jälkikäteen saadusta urakkasopimuksesta ja homeanalyysistä, otteet urakanvalvojan suullisesta todistelusta hovioikeudessa ja asiantuntija-arviot, joiden mukaan urakkasopimuksessa sovitulla korjaustavalla ei osakkeenomistajan huoneistoa olisi saatu korjatuksi. Tämän lisäksi alkuperäisessä purkuhakemuksessa oli vedottu yhden todistajan perättömään lausumaan koskien osakkeenomistajalle asetettua kieltoa valita urakassa käytettäviä pintamateriaaleja.

Väärää asiakirjaa ja perätöntä lausumaa koskevien väitteiden merkitys perustui hovioikeuden tuomion kohtaan

"10. ... yhtiöllä on ollut oikeus päättää siitä, miten korjaukset toteutetaan, eikä N:llä ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan edeltä 1 kohdasta ilmenevällä perusteella."

Tässä perustelujen kohdassa hovioikeus käyttää rinnasteista partikkelia "eikä", joka ei suomen kielessä osoita kausaliteettia. Riittää siis tutkia, mikä merkitys väärällä asiakirjalla ja perättömällä lausumalla on rinnasteisista lauseista jälkimmäiseen "eikä N:llä ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan ... perusteella"? Yleinen laintulkinta on, että jos jo etukäteen tiedetään korjaustavan olevan riittämätön, voi keskeyttäminen tulla kyseeseen. Joten tuskinpa tuomarit tarkoittivat, ettei nimenomaan N:llä ole tätä oikeutta, tai ainakin tämä olisi selvästi väärää laintulkintaa. Toinen vaihtoehto on, että tuomarien arvion mukaan N ei ole pystynyt osoittamaan yhtiön korjaustavan riittämättömyyttä. Mutta entäpä, jos hovioikeuden tuomarit olisivat tienneet urakkasopimuksessa sovitun korjaustavan poikkeavan todisteena olleen työselostuksen korjaustavasta, tai siitä, että urakanvalvojan tekemä homemittauksen tulos oli ollut positiivinen? On luonnollista ajatella, että nämä ovat juuri sellaisia seikkoja, jotka täyttävät tuomion purkamiselle asetetut ehdot. Korkeimman oikeuden ratkaisu hylätä hakemus suoralta kädeltä ei vaikuta lain mukaiselta.

Sen arvioiminen, mitä oikea työselostus ja oikea tieto hometutkimuksen tuloksesta olisivat vaikuttaneet yhtiön korjaustyön riittävyydelle, kuuluu rakennusalan ammattilaisille, ei juristeille, mikä korkeimmassa oikeudessa hyvin tiedetään. Korkein oikeus pyytääkin säännöllisesti toisen alan ammattikysymyksissä lausunnon talon ulkopuolelta. Nyt se ei sitä tehnyt, vaan ratkaisi purkuasian omien arvailujen perusteella. Olettaen että tätä ei ole tehty tahallisesti, selitys täytyy olla se, että korkeimmassa oikeudessa ei ole ymmärretty minkälaisista asiakirjoista on ollut kysymys. Ilmeisesti seitsensivuinen hakemuksen täydennys, jonka alussa asia on tehty selväksi, on jäänyt ainakin osittain lukematta.

Kolmas virhe tarkoittaa korkeimman oikeuden esittelijän laatiman muistion virheitä. Ensinnäkin lyhyen hakemusselostuksen kahdessa viimeisessä virkkeessä on asiavirheitä, jotka osaksi liittyvät edellä esitettyyn toiseen virheeseen. Kyse ei ole siis ratkaisussa olevista virheistä, vaan asian esittelyssä olleista, mahdollisesti ratkaisuun vaikuttaneista virheistä. Asiavirheiden syntymiselle on vaikea keksiä muuta luonnollista selitystä kuin hakemuksen ja sen täydennyksen vajaaksi jäänyt lukeminen. Toiseksi muistion asiaselostus on hovioikeuden tuomion perustelujen osalta juridisesti virheellinen - asiaselostuksessa olevat perustelut ovat riittämättömät ko. tuomion antamiselle. Selvästi kyse on huonosta perehtymisestä käsiteltävänä olevaan asiaan.

Kaikki kolme hakemusselostusta koskevaa virhettä yhdessä muodostavat vahvan näytön sille, että hakemus ja sen täydennys ovat jääneet suureksi osaksi lukematta.

Esimerkkitapauksessa ei ole kyse yksittäistapauksesta. Kun asianajajat kertovat painavin perustein tehdyistä purkuhakemuksista, jotka korkein oikeus hylkää suoralta kädeltä, on vaikea löytää hylkäyksille muita mahdollisia syitä kuin perehtymättömyys hakemukseen tai hakemuksen tahallinen karsiminen pois jatkokäsittelystä.

Kun purkuhakemus hylätään sen seurauksena, että hakemus on suureksi osaksi jäänyt lukematta, ei kyse ole vain laiminlyönnistä. Purkuhakemuksen hylkääminen lukematta sitä eli tietämättä sen sisältöä, on tietoinen valinta, jonka mahdolliset seuraukset tietenkin tiedostetaan korkeimmassa oikeudessa. Hakemuksen lukematta jättäminen ei näin olennaisesti poikkea hakemuksen tahallisesta karsimisesta pois jatkokäsittelystä. Siinä mielessä jaottelu hakemuksen tahalliseen jatkokäsittelystä karsimiseen ja huonoon perehtymiseen on turhaa.

Mutta, miksi paljon purkuhakemuksia jätetään huonolle lukemiselle ja sen seurauksena hylätään erityisesti ryhmän 1 (yksin liikkeellä olevien yksityisten hakijoiden ryhmä - ks. tilastollinen analyysi edellä) kohdalla? Selitys lienee, että muiden ryhmien (yhdessä liikkeellä olevat yksityiset hakijat; ja viranomaiset) kohdalla hakemuksen hylkääminen aiheuttaa enemmän ikävyyksiä. Useimmiten viranomaiset (suurimaksi osaksi kyse on syyttäjistä) työskentelevät korkeimman oikeuden lailla oikeuslaitoksessa, joten heidän kaltoinkohtelunsa ei olisi järkevää. Yhdessä liikkeellä olevat yksityiset hakijat eivät ole näin edullisessa asemassa, mutta korkeimman oikeuden kannalta voi kuitenkin olla kiusallista, jos usea taho yhtä aikaa arvostelee korkeinta oikeutta.

Yksin liikkeellä olevan yksityisen hakijan arvostelusta ei ole tätä vaaraa. Jokainen "tietää" ilman asiaan perehtymistäkin, kumpi on oikeassa, korkein oikeus vai juttunsa korkeimmassa oikeudessa hävinnyt yksityishenkilö. Ja kuten tyypillistä on asymmetrisissä auktoriteettiasetelmissa, joissa toisella osapuolella on paljon auktoriteettia ja toisella vähän, todisteetkaan eivät horjuta tätä arviota. Yksityishenkilöä ei uskota, vaikka hän esittää pitävän näytön korkeimman oikeuden moraalisesti väärästä menettelystä omassa tapauksessaan. Sama ongelma on tullut esiin esimerkiksi kirkon piirissä pedofiilipappien ja heidän uhriensa kohdalla. Pedofiilipappien syyllisyys kielletään vakuuttavista todisteista huolimatta.

Esimerkkitapauksessa korkeimmassa tuomionpurkuhakemuksen esitteli esittelijäneuvos E1 ja ratkaisun tekivät oikeusneuvokset T5, T6 ja T7.

Korkeimman oikeuden valitusluvat

Purkuhakemusten ohella korkein oikeus toimii väärin myös valituslupahakemusten kanssa.

Korkeimman oikeuden presidentti Timo Esko otti oma-aloitteisesti puheeksi valitusluvan saamisen vaikeuden ennen virkakautensa alkua tehdyssä haastattelussa. Vain joka kahdeskymmenes hakija saa valitusluvan korkeimpaan oikeuteen, mitä Esko oikeutetusti pitää vähänä. Hän tunnustaa, ettei tiedä syytä myönnettyjen valituslupien määrän laskulle viime vuosina. Esko mainitsee ohimennen, että oikeusjuttujen kasvanut vaikeusaste voisi vaikuttaa asiaan.

Mutta juttujen vaikeusasteen kasvaminen tuskin vaikuttaa valituslupien vähenemiseen. Sen tulisi ensi sijassa vaikuttaa käsittelyaikojen pituuteen, ei siihen, kuinka monta tapausta otetaan käsiteltäväksi.

Kuitenkin jos purkuhakemusten yhteydessä saatua selitystä korkeimman oikeuden vastahakoisesta suhtautumisesta purkuhakemuksiin sovelletaan Eskon esittämään ongelmaan, löytyy järkevä yhteys vaikeusasteen kasvamiselle ja valituslupien määrän vähentymiselle.

Kyse näyttää olevan korkeimman oikeuden esittelijöiden ja tuomarien halusta säädellä omaa työmääräänsä. Valitusluvan saaneiden juttujen käsittelyajat lienevät pysyneen viime vuosina samalla tasolla. Jos siis juttujen ratkaisutekstit ovat pidentyneet ja esittelijät ja tuomarit haluavat välttyä lisätyöltä, täytyy valituslupia myöntää aiempaa vähemmän (jos työpanosta mitataan ratkaisutekstien sivumäärällä niin täysi kompensaatio merkitsisi ratkaisutekstien yhteenlasketun sivumäärän pysymistä vuositasolla samansuuruisena).

Myönnettyjen valituslupien vähäinen määrä luonnollisesti ilmenee ruohonjuuritasolla väärinä ratkaisuina. Jonkinlainen osoitus väärien ratkaisujen yleisyydestä on, että esimerkkioikeudenkäyntiä voidaan käyttää esimerkkinä tässäkin tapauksessa. Hovioikeuden tuomion jälkeen osakkeenomistaja haki korkeimmasta oikeudesta valituslupaa hovioikeuden tuomioon. Korkein oikeus ei valituslupaa myöntänyt.

Korkein oikeus teki kaksi selvää virhettä. Käydään virheet lyhyesti läpi siltä kannalta, mitä ne paljastavat korkeimmasta oikeudesta valituslupien käsittelijänä.

Ensimmäinen virhe oli jo läpikäydyn, loogiseen päättelyvirheeseen perustuvan, väärän laintulkinnan sivuuttaminen (hovioikeuden tuomion perustelujen kohta 11).

Toinen virhe koski kansalaisten yhdenvertaista kohtelua lain edessä. Hovioikeus tulkitsi asunto-osakeyhtiölain 79 §:ä niin, ettei siinä asuntoyhtiöille tarjottu mahdollisuus käyttää poliisin virka-apua ollut ainoa eikä ensisijainen pakkokeino huoneistoon pääsemiseksi, vaan asuntoyhtiöt saivat yrittämättä turvautua poliisin virka-apuun valita paljon raskaamman pakkokeinon. Hovioikeuden tuomion mukaan kahdesta erilaisesta pakkokeinosta, lievästä (poliisin käynti huoneistossa) ja ankarasta (asunnon käyttö- ja hallintaoikeuden menettäminen maksimissaan kolmeksi vuodeksi), asuntoyhtiöt saavat mielensä mukaan valita itselleen sopivan. Hovioikeuden yleisellä tasolla tekemä laintulkinta on tökerö, koska se asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan lain edessä aina sen mukaan, mitä pakkokeinoa satutaan käyttämään.

Virheen myötä korkein oikeus salli omistusoikeuteen olennaisesti kuuluvan hallintaoikeuden menettämisen pitkäksi aikaa. Omistusoikeus on suojattu perustuslailla. Ylipäätään kaikella perusoikeuksiin puuttumisella on usein kauaskantoisia seurauksia, kuten oli tälläkin kertaa.

Korkeimman oikeuden ensimmäisen virheen kohdalla osakkeenomistajan kirjelmässä virheellisen päättelyn sisältänyt laintulkinta oli alleviivattu ja kerrottu miksi laintulkinta oli lainvastainen. (Kukaan viidestä korkeimman oikeuden tuomarista, jotka olivat jossakin vaiheessa tekemisissä kyseisen oikeusjutun kanssa, ei välittänyt logiikkavirheen myötä syntyneestä virheellisestä laintulkinnasta. Tämä on 25 % korkeimman oikeuden tuomareiden määrästä).

Toisen virheen kohdalla hovioikeuden väärä laintulkinta oli muutoinkin helppo havaita. Mutta kirjelmässä myös kiinnitettiin korkeimman oikeuden huomio siihen, että yhtiöllä oli ollut huoneistoon haltuunottoon verrattuna nopeampi ja vähemmän osakkeenomistajan oikeuksiin puuttuva pakkokeino päästä huoneistoon poliisiviranomaisen avulla korjaustyön loppuun saattamiseksi.

Korkeimman oikeuden tulee lain perusteella puuttua tämän tyyppisiin virheisiin jo viran puolesta. Tehdyt virheet kertovat korkeimman oikeuden laiminlyönneen tehtävänsä. Esimerkkioikeudenkäynnissä osakkaan valituslupahakemuksen esitteli esittelijäneuvos E2 ja ratkaisi oikeusneuvokset T8 ja Mikko R:käs.

Esimerkkioikeudenkäynnin valituslupakäsittely kertoo saman tarinan kuin tuomionpurkuhakemuksen käsittely. Kummassakin tapauksessa hakemusten asiallinen käsittely lyödään yleisesti laimin.

Valitusluvat EIT:n tuomioiden valossa

Valitusluvista ei ole olemassa samantasoista tilastodataa kuin purkuhakemuksista. Mutta joitakin päätelmiä virheellisesti hylättyjen valituslupahakemusten määrästä voidaan tehdä Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomea koskevien tuomioiden perusteella.

Useasta syystä johtuen vain murto-osa hylätyistä valituslupahakemuksista voi päätyä EIT:n käsiteltäväksi, mutta virheellisesti hylätyillä valituslupahakemuksilla ja EIT:n Suomea koskevilla langettavilla tuomioilla on kuitenkin olemassa selvä yhteys. Kun yksityinen henkilö haastaa Suomen valtion oikeuteen EIT:ssä epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takia, on asian käsittelyyn ottamisen edellytyksenä, että normaali valitustie kotimaassa on käyty loppuun. Oikeudenkäyntien kohdalla tämä tapaa loppua viimeistään korkeimman oikeuden hylkäävään valituslupapäätökseen. Näissä tapauksissa Suomelle annettu langettava tuomio merkitsee yleensä, että valituslupa on evätty virheellisesti, koska korkeimman oikeuden tulee jo viran puolesta myöntää valituslupa sellaisessa tapauksessa, jossa oikeudenkäynnin voidaan epäillä olleen epäoikeudenmukaisen riippumatta siitä, onko asiaan vedottu valituslupahakemuksessa tai ei.

EIT:n julkaisemasta tilastosta nähdään, että vuosina 1959 - 2013 Suomi on saanut 37 langettavaa tuomiota aiheesta oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (right to a fair trial). Lukua voidaan verrata samankaltaisen oikeuslaitoksen omaavien Ruotsin, Norjan ja Tanskan vastaaviin lukuihin: Ruotsi 26 kpl, Norja 10 kpl ja Tanska 1 kpl. Eli Suomi on saanut epäoikeudenmukaisten oikeudenkäyntien tähden yhtä paljon tuomioita kuin Ruotsi, Norja ja Tanska yhteensä. Vuoden 2013 tilastojen mukaan Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteenlaskettu väkiluku oli noin nelinkertainen Suomen väkilukuun nähden.

Nykyinen korkeimman oikeuden myöntämien valituslupien määrä on noin 5 % tehdyistä hakemuksista. Hakemuksia tehdään vuosittain runsas kaksi tuhatta. Suoraviivaisen pohjoismaiseen vertailuun perustuvan laskelman perusteella korkein oikeus hylkää vuosittain virheellisesti satamäärin hakemuksia. Arvio on vain suuntaa-antava, mutta kertoo, mitä suuruusluokkaa vuosittain hylättyjen valituslupahakemusten määrä saattaa olla.

Sekä valituslupa- että tuomionpurkukanavat ovat pahasti tukossa. Puheille toimivasta väärien tuomioiden korjausmekanismista ei ole katetta.

Korkeimman oikeuden vaikeudet jutun juridiikassa

Hakemusten käsittelyn ongelmiin liittyy myös korkeimman oikeuden yllättävät vaikeudet ymmärtää käsittelemiensä juttujen juridiikkaa.

Esimerkiksi näistä vaikeuksista käy taas esimerkkioikeudenkäynti ja sen asiaselostus valituslupavaiheessa. Korkeimman oikeuden esittelijä ei ole pystynyt asiaselostuksessaan tiivistämään hovioikeuden tuomiota juridisesti järkeväksi kokonaisuudeksi. Tuomion kuvauksesta puuttuu koko jutun peruskysymys, oliko varoitusta rikottu sen antamisen jälkeen vai ei.

HO, jonne N valitti, katsoi, että yhtiön edustajilla täytyi olla pakkokeino yhtiön korjaustöitä varten tapahtuvan huoneistoon pääsyn laillisuuden vahvistamiseksi myös siinä tapauksessa, että pääsyn kieltäminen ei ollut ilmeinen loukkaus, jolloin poliisi ei voinut antaa yksityiselle virka-apua. HO tulkitsi ASOYL 79 §:ää siten, ettei virka-apu ollut ainut eikä ensisijainen pakkokeino huoneistoon pääsyn mahdollistamiseksi. Yhtiöllä oli oikeus päättää siitä, miten sen kunnossapitovastuuseen kuuluvat korjaukset toteutettiin eikä N:llä ollut oikeutta estää korjauksia vetoamallaan perusteella. ASOYL 81 §:ssä tarkoitettu osakkeenomistajan velvollisuus hoitaa huoneistoa hyvin koski niitä rakennuksen rakenteita, joiden osalta kunnossapitovastuu oli yhtiöllä. Huoneistoon pääsyn kieltäminen sanotun vastuun toteamiseksi ja toteuttamiseksi oli huoneiston huonoa hoitoa. Varoituksessa oli perusteeksi kerrottu se, että N oli estänyt yhtiön edustajilta pääsyn huoneistoon, jotta nämä voisivat tarkistaa N:n huoneistossa tekemät purkutyöt ja ryhtyä suunnittelemaan yhtiön korjaustoimenpiteiden loppuunsaattamista. Varoituksessa mainittiin mahdollisuudesta ottaa huoneisto yhtiön hallintaan. Varoitus oli ASOYL 82.1 §:n mukainen. HO muutti KO:n tuomiota siten, että as.oy:n päätös oli pätemätön siltä osin kuin huoneisto oli päätetty ottaa yhtiön hallintaan pidemmäksi ajaksi kuin 6 kk:n ajaksi.

Koska peruskysymys ei tullut missään kohtaa asiaselostusta epäsuorastikaan esiin, oli tuomion kuvaus yksinkertaisesti virheellinen. Näin iso virhe tuskin johtuu puutteellisesta ammattitaidosta. Pikemminkin kyse on jälleen kerran laiminlyönnistä.

Sama juridinen virhe toistui purkuasian esittelyssä. Sen asiaselostuksen hovioikeuden tuomiota koskeva kuvaus oli lähes sanasta sanaan kopioitu valituslupavaiheen asiaselostuksesta. Purkuasian esittelijä oli ilmeisesti halunnut selvitä asiaselostuksen laatimisesta mahdollisimman vähällä työpanoksella.

Mutta vika ei ollut yksinomaan esittelijäin työssä. Korkeimman oikeuden tuomarit eivät olleet valmistautuneet esittelyyn kovinkaan huolellisesti, koska asiaselostuksen virhe jäi korjaamatta. Siksi myöskään tuomarit eivät ratkaisua tehdessään välttämättä ymmärtäneet, mistä asiassa oli juridisesti kyse.