Korkeimman oikeuden ongelmat

Tuomionpurut korkeimmassa oikeudessa tilastojen valossa

Mika Sutela esittää artikkelissaan "Ylimääräinen muutoksenhaku rikosasioissa - väärän rikostuomion korjausmekanismi" (Defensor Legis N:o 3/2014) keräämäänsä tilastotietoa tuomionpuruista vuodelta 2012.

Tilastossa purkuhakemukset on jaettu kolmeen ryhmään: 1) yksityisten tekemiin hakemuksiin, joissa hakijana yksi asianosainen (ryhmä 1), 2) yksityisten tekemiin hakemuksiin, joissa hakijana usea asianosainen (ryhmä 2) sekä 3) viranomaisten tekemiin hakemuksiin (ryhmä 3). Kunkin ryhmän osalta on kerrottu kuinka monta prosenttia hakemuksista korkein oikeus on hyväksynyt. Tilaston prosenttiluvuista ja artikkelissa annetusta tiedosta, että tapauksia on ollut yhteensä 94 kpl, voidaan laskea prosenttilukuja vastaavat kappalemäärät.

Yhteensä 94 hakemusta, jotka on käsitelty usean tuomarin kokoonpanossa.

Erityisesti yksityisten yhden hakijan ryhmän 1 hyväksyttyjen hakemusten lukumäärä, kaksi kappaletta, ei näytä olevan linjassa muiden ryhmien hyväksymismäärien kanssa.

Asiaan päästään kunnolla käsiksi, kun vaihdetaan tarkastelun perusjoukko tehdyistä purkuhakemuksista niihin oikeudenkäynteihin, joista olisi voinut tehdä laillisen purkuhakemuksen, oli hakemuksen tekeminen sitten mielekästä tai ei. Käytännön syistä tämän perusjoukon tarkka suuruus jää määrittelemättä. Kyseinen perusjoukko on kuitenkin valtavasti suurempi kuin sitä vastaava tehtyjen purkuhakemusten joukko, ja tämä tieto riittää eri ryhmien purkuhakemusten hyväksymismäärien keskinäiseen vertaamiseen tilastollisesti luotettavalla tavalla.

Verrataan pienen laskutoimituksen avulla ryhmien 1 ja 2 tuomionpurkujen lukumäärää.

Kyseiset ryhmän 1 purkuhakemukset ovat (suurimmaksi osaksi) perua lainvoimaisista tuomioista, jotka ovat koskeneet yhtä asianosaista ja ovat päätyneet hänen häviöönsä. Periaatteessa näihin tuomioihin olisi ollut mahdollista hakea tuomionpurkua, mutta vain osaan on siis tehty purkuhakemukset, 67 kappaletta.

Käytetään hyväksi kokemusperäistä tietoa, että ryhmän 1 kaikkien purkuhakemuskelpoisten tuomioiden lukumäärä (N1 kpl) on selvästi suurempi kuin ryhmän 2 purkuhakemuskelpoisten tuomioiden lukumäärä (N2 kpl).

Suhdeluku 2 / N1 kertoo kuinka suuri osa ryhmän 1 kaikista purkuhakemuskelpoisista tuomioista päätyy tuomionpurkuun. Vastaava suhdeluku 13 / N2 kertoo kuinka suuri osa ryhmän 2 purkuhakemuskelpoisista tuomioista päätyy tuomionpurkuun. Koska N1 on selvästi suurempi kuin N2, ryhmän 2 suhdeluku S2 = 13 / N2 on suuruusluokaltaan ainakin kymmenkertainen ryhmän 1 suhdelukuun S1 = 2 / N1 nähden. Ryhmän 2 tuomioita puretaan siis varovasti arvioiden kymmenisen kertaa useammin kuin ryhmän 1 tuomioita.

Kuinka tällainen epäsuhta on mahdollinen? Ryhmän 1 ja 2 ero on vain siinä, että yleensä ryhmässä 1 tuomionpurkukelpoisesta tuomiosta kärsineiden määrä on yksi ja ryhmässä 2 vähintään kaksi. Intuitiivisesti ajatellen väärästä tuomiosta kärsivien lukumäärä ei voi olla määräävä tekijä siinä, tuleeko tuomiosta selvästi virheellinen eli purkukelpoinen vai ei. Intuitiivisesti näyttää siltä, ettei korkeimmassa oikeudessa pureta ryhmän 1 tuomioita riittävässä määrin ryhmään 2 verrattuna.

Samaan johtopäätökseen päästään tilastomatemaattisella laskelmalla.

Laskelma on tehtävissä Poisson-jakauman avulla esimerkiksi Excel-ohjelmalla. Poisson-jakaumaa käytetään, kun jostakin tapahtumasta tiedetään, että se tapahtuu keskimäärin keskilkm kertaa jonakin ajanjaksona, ja halutaan tietää millä todennäköisyydellä se tapahtuu täsmälleen lkm kertaa kyseisenä ajanjaksona. Excelissä tämän todennäköisyyden antaa POISSON.JAKAUMA(lkm; keskilkm; EPÄTOSI). Kun halutaan tietää, millä todennäköisyydellä tapahtuma tapahtuu korkeintaan lkm kertaa kyseisenä ajanjaksona, antaa tämän todennäköisyyden POISSON.JAKAUMA(lkm; keskilkm; TOSI).

Tuomionpurkujen tapauksessa ajanjakso on yksi vuosi. Oletetaan, että N1 = N2. Tämä pienentää epäsuhtaa, mutta yksinkertaistaa laskelman tekemistä. Jos tuomiopurkukelpoiset tuomiot päätyvät yhtä todennäköisesti tuomionpurkuun, pitää vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä olla keskimäärin sama yhtä suurissa ryhmissä 1 ja 2. Tämä on tuomionpurkamisen yhtäläisyyttä puolustava perushypoteesi.

Seuraavassa ideana on olettaa perushypoteesin olevan voimassa ja osoittaa, että se johtaa tilastollisesti epäuskottavaan tilanteeseen. Tästä päätellään, että suurella todennäköisyydellä (yli 99.9 %) perushypoteesi ei pidä paikkaansa. Eli vuotuiset tuomionpurkujen keskimääräiset lukumäärät eivät ole samat ryhmissä 1 ja 2, eikä tuomionpurkamista voi pitää yhtäläisenä näissä ryhmissä.

Oletetaan siis, että vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärän keskiarvo keskilkm on sama ryhmissä 1 ja 2. Keskiarvoa keskilkm ei tunneta, mutta osoittautuu, ettei sitä edes tarvitse tuntea laskelman läpiviemiseksi.

Etsitään todennäköisyys P sille, että ryhmän 1 vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä on korkeintaan 2 ja ryhmän 2 vuotuisten tuomionpurkujen lukumäärä on vähintään 13. Koska keskiarvoa ei tunneta, laskelmassa käytetään sellaista keskiarvoa keskilkm, joka maksimoi todennäköisyyden P. Kuten kokeilemalla voi vakuuttua, tällainen keskiarvon keskilkm arvo on 7,88.

Lasketaan todennäköisyys P keskiarvon keskilkm arvolla 7,88. Tällöin todennäköisyys että ryhmän 1 tuomionpurkujen määrä on 2 tai vähemmän = POISSON.JAKAUMA(2; 7,88; TOSI) = 0,01509 (1,509 %). Ja todennäköisyys että ryhmän 2 tuomionpurkujen määrä on 13 tai enemmän = 1 - POISSON.JAKAUMA(12; 7,88; TOSI) = 0,05823. Yhteistodennäköisyys (ryhmän 1 lkm korkeintaan 2 ja samalla ryhmän 2 lkm vähintään 13) = 0,01509 * 0,05823 = 0,00088, kun 1 promille olisi 0,00100. Muilla keskiarvoilla yhteistodennäköisyys olisi vielä tätä pienempi. Olkoon siis keskiarvo mikä tahansa, ovat ryhmien 1 ja 2 tuomionpurkujen lukumäärät niin kaukana toisistaan, että yli 99.9 % prosentin todennäköisyydellä tätä ei voi pitää satunnaisuudesta johtuvana.

Realistiset arvot suhteelle N1 / N2 johtavat vielä enemmän nollan pintaan oleviin todennäköisyyksiin. Tuomionpurkamista ei voi pitää yhtäläisenä ryhmissä N1 ja N2.

Poisson-jakauman käyttö tuomionpurkujen eri lukumäärien todennäköisyyksien arvioimiseen perustuu vankalle tilastomatemaattiselle pohjalle. Itse asiassa ranskalainen matemaatikko Siméon Denis Poisson, jonka mukaan Poisson-jakauma on nimetty, johti kaavan Poisson-jakaumalle vuonna 1837 julkaistussa teoksessaan "Recherches sur la probabilité des jugements en matière criminelle et en matière civile" nimenomaan väärien tuomioiden lukumäärien arvioimiseksi.

Edeltävä laskelma edellyttää, että oikeudenkäynnin päätymisellä tuomiopurkukelpoiseksi tuomioksi on sama todennäköisyys ryhmissä 1 ja 2. Tämän puolesta argumentoitiin jo aiemmin, mutta asia ansaitsee yksityiskohtaisemman tarkastelun.

Se, että oikeudenkäynnin päätymisellä tuomiopurkukelpoiseksi tuomioksi on sama todennäköisyys ryhmissä 1 ja 2, johtuu ensinnäkin seuraavista oikeudenkäyntien peruspiirteistä (tarkasti ottaen riittävää on, että ryhmässä 2 todennäköisyys ei ole suurempi kuin ryhmässä 1).

Oikeudenkäynneissä häviävällä puolella olevien asianosaisten lukumäärällä ei ole vaikutusta siihen tehdäänkö oikeudenkäynnissä kyseisen osapuolen vahingoksi jotain sellaista, joka oikeuttaa lainvoimaisen tuomion purkamiseen. Sillä ei ole hyvää perustetta uskoa, että todistajat syyllistyvät tuomion purkamiseen oikeuttavaan väärään valaan vähemmän yhtä asianosaista vastaan kuin useaa asianosaista vastaan. Samoin ei ole syytä uskoa, että tuomari välttyisi tuomion purkamiseen oikeuttavalta väärältä lain tulkinnalta erityisesti silloin, kun hän on tuomitsemassa juttua yhdestä asianosaisesta koostuvan osapuolen häviöksi. Sama voidaan todeta kaikkien tuomionpurkuun oikeuttavien seikkojen osalta.

Lainvoimaisen tuomiopurkukelpoisen tuomion syntymisen todennäköisyyttä voidaan siis perustellusti pitää samana riippumatta mahdollisen myöhemmän purkuhakemuksen kuulumisesta ryhmään 1 tai 2. Purkukelpoisten tuomioiden suhteellinen osuus ryhmän kaikista tuomioista pitää olla suunnilleen sama ryhmissä 1 ja 2. Lainvoimaisten tuomioiden kohdalla suhdeluvut S1 ja S2 ovat siis oletettavasti vielä samaa luokkaa.

Toinen edellytys laskelman pätevyydelle on, että purkuhakemusten tekemiseen ei liity mitään sellaista, jonka tuloksena ryhmän 1 purkuhakemuksissa olisi vain vähän tuomionpurkuun oikeuttavia hakemuksia.

Koska korkein oikeus hyväksyy vain 2 tehdystä 67 hakemuksesta, voi tämän tosiaan tulkita niin, että korkeimman oikeuden käsityksen mukaan se ei saa miltei lainkaan purkukelpoisia purkuhakemuksia ryhmästä 1.

Kuitenkin tuomion tuottama tunne koetusta vääryydestä, oli vääryys sitten todellista tai kuviteltua, on tämän kaltaisissa tilanteissa merkittävin tekijä yksityisen henkilön päättäessä ryhtyäkö ajamaan omaa oikeutta tuomionpurun kautta. Ryhmän 1 ja 2 jäsenet eivät poikkea tässä suhteessa toisistaan. Aiemmin on jo arvioitu ryhmässä 1 olevan vähintään yhtä paljon vääriä tuomioita kuin ryhmässä 2. Se, että vain 2 hakemusta 67:stä olisi kelvollinen tuomionpurkuun, tarkoittaa skenaariota, jossa oikeasti tuomionpurkukelpoisessa oikeudenkäynnissä hävinneet eivät juuri hae tuomionpurkua mutta kelvollisessa oikeudenkäynnissä hävinneet hakevat sitäkin vilkkaammin. Ei kovin järkeenkäypä skenaario.

On siis olemassa vahvat perusteet oletukselle, että korkein oikeus saa purkukelpoisia purkuhakemuksia ryhmissä 1 ja 2 suhteessa N1 : N2, mikäli (valtaosin asianajajien laatimien) purkuhakemusten taso ei ryhmissä 1 ja 2 olennaisesti poikkea toisistaan, kuten on järkevää olettaa. Tämä tarkoitttaa, että korkein oikeus on vuonna 2012 tehnyt (eniten ryhmän 1) purkuhakemuksiin huomattavan määrän vääriä ratkaisuja.

Väärien purkupäätösten lukumäärän tarkka arvioiminen Sutelan aineistosta ei ole mahdollista. Jos ryhmän 2 purkuhakemukset olisi käsitelty korkeimmassa oikeudessa moitteettomasti, ryhmän 1 hyväksyttyjen purkuhakemusten lukumäärä olisi kuitenkin suuruusluokaltaan pitänyt olla noin kymmenkertainen todelliseen määrään nähden. Kyse on enemmänkin alarajasta. Ei ole perusteltua syytä olettaa myöskään ryhmän 2 purkuhakemusten käsittelyä moitteettomaksi. Toisaalta korkein oikeus tuskin purkaa tuomiota ilman laillista perustetta tässäkään ryhmässä.

Vuoden 2012 lisäksi ei ole olemassa tarkkoja tietoja hyväksyttyjen purkuhakemusten ryhmäkohtaisista lukumääristä. Sen verran kuitenkin tiedetään, ettei mitään olennaisia muutoksia eri ryhmien hyväksymisprosenttien suuruusluokkiin ole tullut. Kokonaistilanne on pysynyt samana.

Kaikki ylimääräisen muutoksenhaun keinot ja kaikki hakemukset huomioiden korkein oikeus antaa vuositasolla varovaisenkin arvion mukaan jo kymmeniä vääriä hylkypäätöksiä ylimääräistä muutoksenhakua koskeviin hakemuksiin.

Sutelan tekemä ryhmäkohtainen analyysi purkuhakemusten ja hyväksymisprosenttien suhteesta on eri asia kuin tässä tehty ryhmäkohtainen analyysi lainvoimaisten tuomioiden ja purettujen tuomioiden lukumäärien suhteesta. Usein Sutelan havaitsemaa ryhmän 1 purkuhakemusten alhaista hyväksymisprosenttia on selitetty yksinomaan ryhmän 1 alhaisella kynnyksellä hakea tuomionpurkua. Mutta nyt tehdyn tilastollisen analyysin perusteella selitys on vain raskauttava korkeimman oikeuden kannalta. Huolimatta siitä, että korkein oikeus saa alhaisen hakukynnyksen takia erityisen hyvin tietoonsa ryhmän 1 purkukelpoiset tuomiot, se jättää lähes kaikki tuomiot purkamatta, vaikka tilastollisesti tarkastellen purkuja pitäisi tehdä kymmeniä todellisuudessa tehdyn yhden tai kahden purun sijasta.

Tilastollisen tarkastelun selvä johtopäätös on, että ryhmän 1 purkuhakemusten kohdalla korkein oikeus tekee paljon virheratkaisuja. Seuraavaksi selvitetään syytä runsaalle virheratkaisujen määrälle.

Purkuhakemusten käsittelyn laiminlyönnit

Synkät tuomionpurkuluvut saavat selityksensä tarkastelemalla yksittäisiä purkutapauksia. Vaikeimmassa asemassa on vilpillistä oikeudenkäydenneistä tulleista tuomioista, yhden yksityisen hakijan tekemät purkuhakemukset. Ne hylätään lähes varmuudella. Tilastollisen tarkastelun perusteella osa hylkäyksistä on vääriä. Esimerkkioikeudenkäynnin lainvoimaisesta tuomiosta tehdyn purkuhakemuksen tarkastelu vahvistaa asian.

Alun perin hovioikeuden tuomiota haettiin purettavaksi muun muassa sillä perusteella, että tuomio oli annettu huoneistoon pääsyn kieltämisen takia, mutta koska tämä oli tapahtunut pelkästään ennen varoituksen antamista, ei kyseessä voinut olla varoituksen noudattamatta jättäminen. Alkuperäistä purkuhakemusta täydennettiin sitten kirjelmällä, jossa purkuperusteiksi esitettiin väärän asiakirjan ja perättömän lausuman käyttö oikeudenkäynnissä. Yhtiön oikeudenkäynnissä kirjallisena todisteena käyttämä työselostus paljastui vääräksi asiakirjaksi samojen osapuolten myöhemmässä oikeudenkäynnissä, kuten on selostettu väärennyksestä kertovasta luvussa. Todisteena väärän asiakirjan ja siihen liittyvän perättömän lausuman käytöstä kirjelmän liitteenä oli myöhemmin käydyn oikeudenkäynnin kirjallisena todisteena ollut urakkasopimus, joka sisälsi keskeytetyssä korjausurakassa oikeasti käytetyn työselostuksen. Kirjelmän liitteenä oli myös homeanalyysi, josta todistaessaan urakan valvoja näyttää syyllistyneen perättömään lausumaan, otteet urakan valvojan suullisesta todistelusta hovioikeudessa ja asiantuntija-arviot, joiden mukaan urakkasopimuksessa sovitulla korjaustavalla ei osakkaan huoneistoa olisi saatu korjatuksi.

Väärän asiakirjan ja urakan valvojan kahden perättömän lausuman käyttö oikeudenkäynnissä on kiistatonta. Ja niiden merkitys ilmeni hovioikeuden tuomion kohdassa 10:

"10. ... yhtiöllä on ollut oikeus päättää siitä, miten korjaukset toteutetaan, eikä N:llä ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan edeltä 1 kohdasta ilmenevällä perusteella."

Tässä perustelujen kohdassa hovioikeus esittää, ettei osakkaalla ole ollut oikeutta estää yhtiön korjauksia huoneistossaan ilmoittamallaan perusteella, että yhtiön korjaukset ovat olleet riittämättömiä vikojen poistramiseksi. Korjausten estäminen on tuomion kohdan 8 mukaan tapahtunut kieltämällä yhtiön edustajilta pääsy huoneistoon.

Perustelujen kohdassa 10 hovioikeus käyttää rinnasteista partikkelia "eikä", joka ei suomen kielessä osoita syy-yhteyttä. Eli tuomion mukaan yhtiöllä on ollut oikeus päättää siitä, miten korjaukset toteutetaan, ja toisaalta N:llä ei ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan perusteella (kyse on yleisestä laintulkinnasta: yhtiöllä on oikeus päättää korjaustavasta, mutta yhtiöllä ei ole oikeutta tehdä vahinkoa korjauksella, osakas voi keskeyttää tällaisen korjauksen, minkä jälkeen yhtiö voi valita toisen korjaustavan tai riitauttaa asian, jos se pitää alkuperäistä korjaustapaa riittävänä). Katsotaan siis, mikä merkitys väärällä asiakirjalla ja perättömällä lausumalla on rinnasteisista lauseista jälkimmäiseen "eikä N:llä ole ollut oikeutta estää korjauksia ilmoittamallaan ... perusteella".

Koska yleinen laintulkinta on, että jos jo etukäteen tiedetään korjaustavan olevan riittämätön, voi keskeyttäminen tulla kyseeseen. Joten tuskinpa tuomarit tarkoittivat, ettei nimenomaan N:llä ole tätä oikeutta, tai ainakin tämä olisi selvästi väärää laintulkintaa. Jäljelle jäävä vaihtoehto on, että tuomarien arvion mukaan N ei ole pystynyt osoittamaan yhtiön korjaustavan riittämättömyyttä. Mutta entäpä, jos hovioikeuden tuomarit olisivat tienneet urakkasopimuksessa sovitun korjaustavan poikkeavan todisteena olleen työselostuksen korjaustavasta, tai siitä, että urakan valvojan tekemä homemittauksen tulos oli ollut positiivinen vastoin hänen hovioikeudessa antamaansa todistelua? On luonnollista ajatella, että nämä ovat juuri sellaisia seikkoja, jotka täyttävät tuomion purkamiselle asetetut ehdot. Korkeimman oikeuden ratkaisu hylätä hakemus suoralta kädeltä ottamatta hakemusta jatkokäsittelyyn oli virheellinen.

Syy hakemusten virheelliseen hylkäämiseen

Esimerkkitapauksessa väärän asiakirjan käyttö oli kiistatonta ja pätevä tuomion purkuperuste. Miksi hakemusta ei otettu jatkokäsittelyyn?

Toinen puoli asiasta on korkeimman oikeuden työskentelytapa. Kanteluja ja purkuhakemuksia verrataan kantelun tai purkuhahakemuksen kohteena olevan tuomion tekstiin, ei koko oikeudenkäyntiaineistoon. Esittelijät ja tuomarit joutuvat siis tulkitsemaan tuomiotekstiä ilman tuomion perustana ollutta koko oikeudenkäyntiaineistoa. Tulkinta joudutaan tekemään olettamalla, mitä milläkin tuomion tekstikohdalla on tarkoitettu.

Työskentelyn rajaaminen tuomiotekstin läpikäyntiin johtaa monessa tapauksessa huonoon lopputulokseen. Näin on tyypillisesti silloin, kun tuomio on puutteellisesti tai huonosti perusteltu. Ääritapauksessa kyse voi olla valeperusteluin perustellusta tuomiosta.

Toinen puoli asiasta on esittelijöiden ja tuomareiden asenteesta johtuva ongelma. Korkeimmassa oikeudessa puolustetaan alempien oikeusasteiden työtä. Lähtökohtana korkeimmassa oikeudessa on, että ylimääräisen muutoksenhaun kohteena olevissa tuomioissa ei ole vikaa. Tuomiotekstin tulkinta ja tulkinnan perustana olevat olettamukset syntyvät tästä lähtökohdasta. Vikaa etsitään ensin kanteluista ja purkuhakemuksista. Jos jokin olettama on ristiriidassa purkuhakemuksen tai kantelun väitteiden kanssa, vika on purkuhakemuksessa tai kantelussa. Usein olettamus ei vain vastaa sitä, mitä tuomion oikeudenkäyntimateriaaliin perehtynyt kirjoittaja on tarkoittanut.

Esimerkkitapauksessa voidaan olettaa, että esittelijä ja tuomarit ovat tehneet työnsä huolellisesti eikä käsittelyssä ole sattunut kömmähdystä. Melkeinpä ainoa kyseeseen tuleva purkuhakemuksen hylkäämiseen johtava olettamus silloin on, että väärän asiakirjan käytöllä ei ole ollut vaikutusta tuomioon. Tämä on tietysti vastoin tuomion kohdasta 10 äsken tehtyä analyysiä, mutta olettamus törmää myös siihen ongelmaan, ettei annetun todistelun perusteella ole pääteltävissä, mistä konkreettisesta tapahtumasta tuomion perustelujen kohdissa 8 ja 10 on kyse. Olettamusten tekeminen tällaisesta tapahtumasta ei yksinkertaisesti ole järkevää.

Korkeimman oikeuden menettely kantelujen ja purkuhakemusten käsittelyssä ei vastaa oikeudenkäyntiä. Kantelija tai hakija ei saa osallistua kantelun tai purkuhakemuksen käsittelyyn kumoamalla vastapuolen tulkintoja. Vastapuolella eli korkeimmalla oikeudella on yksinoikeus olettamusten tekemiseen.

Annettu selitys selittää hyvin tilastollisessa tarkastelussa eri hakijaryhmien välillä löydetyt erot purkuhakemusten hyväksymisprosenteissa. Niinpä, kun hakijana on esimerkiksi oikeuslaitoksen omaa väkeä (hakijaryhmä 3), saa korkein oikeus tiedot sen kannalta suoraan hevosen suusta, eikä asenteesta aiheutuvaa ongelmaa synny.

Asenteellisuudesta johtuvaksi voidaan katsoa myös korkeimman oikeuden menettely sen käsitellessä osakkaan valituslupahakemusta. Korkein oikeus hyväksyi tuolloin huoneiston ottamisen asuntoyhtiön hallintaan pakkokeinoksi huoneistoon pääsemiseksi. Tämä on kertaluokkaa raskaampi pakkokeino kuin yleisesti käytetty poliisin virka-apu. Hylätessään valituslupahakemuksen korkein oikeus jätti huolehtimatta kansalaisten yhdenvertaisuudesta lain edessä.

Esimerkkitapauksessa asian H2011/60 esitteli esittelijäneuvos E1 ja sen ratkaisivat oikeusneuvokset T5, T6 ja T7 kesäkuussa 2013.

Valitusluvat EIT:n tuomioiden valossa

Valitusluvista ei ole olemassa samantasoista tilastodataa kuin purkuhakemuksista. Mutta joitakin päätelmiä virheellisesti hylättyjen valituslupahakemusten määrästä voidaan tehdä Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomea koskevien tuomioiden perusteella.

Useasta syystä johtuen vain murto-osa hylätyistä valituslupahakemuksista voi päätyä EIT:n käsiteltäväksi, mutta virheellisesti hylätyillä valituslupahakemuksilla ja EIT:n Suomea koskevilla langettavilla tuomioilla on kuitenkin olemassa selvä yhteys. Kun yksityinen henkilö haastaa Suomen valtion oikeuteen EIT:ssä epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takia, on asian käsittelyyn ottamisen edellytyksenä, että normaali valitustie kotimaassa on käyty loppuun. Oikeudenkäyntien kohdalla tämä tapaa loppua viimeistään korkeimman oikeuden hylkäävään valituslupapäätökseen. Näissä tapauksissa Suomelle annettu langettava tuomio merkitsee usein, että valituslupa on evätty virheellisesti, koska korkeimman oikeuden tulee jo viran puolesta ottaa asia käsiteltäväksi tapauksessa, jossa oikeudenkäynnin voidaan epäillä olleen epäoikeudenmukaisen riippumatta siitä, onko asiaan vedottu valituslupahakemuksessa tai ei.

EIT:n julkaisemasta tilastosta nähdään, että vuosina 1959 - 2013 Suomi on saanut 37 langettavaa tuomiota aiheesta oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (right to a fair trial). Lukua voidaan verrata samankaltaisen oikeuslaitoksen omaavien Ruotsin, Norjan ja Tanskan vastaaviin lukuihin: Ruotsi 26 kpl, Norja 10 kpl ja Tanska 1 kpl. Eli Suomi on saanut epäoikeudenmukaisten oikeudenkäyntien tähden yhtä paljon tuomioita kuin Ruotsi, Norja ja Tanska yhteensä. Vuoden 2013 tilastojen mukaan Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteenlaskettu väkiluku oli noin nelinkertainen Suomen väkilukuun nähden.

Nykyinen korkeimman oikeuden myöntämien valituslupien määrä on noin 5 % tehdyistä hakemuksista. Hakemuksia tehdään vuosittain runsas kaksi tuhatta. Suoraviivaisen pohjoismaiseen vertailuun perustuvan laskelman perusteella korkein oikeus hylkää vuosittain virheellisesti satamäärin hakemuksia. Arvio on vain suuntaa-antava, mutta kertoo, mitä suuruusluokkaa vuosittain hylättyjen valituslupahakemusten määrä saattaa olla.

Sekä valituslupa- että tuomionpurkukanavat ovat tukossa. Väärien tuomioiden korjausmekanismi ei toimi niin kuin pitäisi.